Puritanismi, moralismi ja ihanteet

Suomessa, ja pohjoismaissa yleensäkin on pitkään kukoistanut tietynlainen luterilainen puritanismi, johon kuuluu moralismi ja odotus tietynlaisesta elämästä. Alkujaan se lähti uskonnosta, ja sitä kautta juurtui syvälle yhteiskuntaan, ottaen maallistuneemman muodon.

Se, mikä oli ennen syntiä ja saatanan johdatusta, on nykyään uhka ihannekuvalle kansanterveydestä tai hyveelliselle elämälle. Mikään asia ei tietenkään ole mustavalkoinen, ehkä menneinä, yhteisöllisempinä aikoina puritanismi toimi. Enää ei ole samalla tavalla yhteisöä, vaikka Uudenkaupungin seudulla onkin monessa pitäjässä ilahduttava yhteishenki. Yhteiskunnan tasolla niin ei kuitenkaan ole.

Iltalehti kirjoitti kuluvalla viikolla siitä, kuinka nuuskaralli on voimakaasti ehtynyt. Melko selkeän syy-seuraussuhteen voi vetää nikotiinipussien myynnin sallimisen ja nuuskarallin romahtamisen välillä. Verotulot tulevat nyt tänne, kotimaisille markkinoille, ja ala tarjoaa monelle kotimaiselle yritykselle mahdollisuuksia. Se raha, mikä ennen meni Tornion nuuskakeisareille, menee nyt paikallisille yrittäjille. 

Silti jatkuvasti eri tahoilta vaaditaan tiukkoja toimia, jopa täyskieltoa nikotiinipussien myynnin suhteen, koska kyseessä ei ole varsinaisesti terveystuote. Mutta mitä lopulta voidaan saavuttaa tiukalla kieltopolitiikalla? Onko sillä objektiivisesti katsoen varsinaisia hyötyjä, vai onko kyseessä vain moralistinen ajatus siitä, että ihmistä pitää ohjata tekemään ”oikeita” päätöksiä, ja valtion tulisi toimia jonkinlaisena moraalinvartijana kansalle, joka ei jaa yhtäläistä käsitystä hyveellisyydestä? Yhtälö on nähdäkseni mahdoton.

Ehkä myynnin tiukalla rajoittamisella voitaisiin säästää pieni summa rahaa julkisessa terveydenhuollossa, mutta samalla kulutus siirtyy jälleen tuontiin, jossa verotuloja ei kotimaa saa, ja myynti rehottaa harmaita kanavia pitkin. Liika fiksaatio aatteelliseen kansanterveydelliseen ihanteeseen kaventaa näköalaa ja jopa haittaa kansanterveyttä.

Savuton Suomi 2030 ja nolla liikennekuolemaa vuonna 2050 ovat virallisia tavoitteita, jotka eivät ole realistisesti edes saavutettavissa. Asioilla on paljon eri puolia, ja niitä pitäisi käsitellä kokonaisuutena. Ihanne on haave, jopa fantasia, jota kohden ei sokeasti tulisi pyrkiä. Nykymaailmassa ei lähes missään asiassa voida saavuttaa sellaista konsensusta, että yhteiskunta sitoutuisi toimimaan jonkin ihanteen mukaan. 

Jos lapsilta kysyy heidän ihanneammattiaan, moni kertoo tulevansa presidentiksi, astronautiksi tai palomieheksi. Harva meistä päätyy unelmaansa toteuttamaan, ja he ketkä päätyvät, helposti huomaavat, ettei se ollutkaan niin hohdokasta.

Pitkien ja rankkojen opintojen jälkeen, hiusten harmaantuessa paineen alaisena, nokea keuhkoista yskiessä tai lapsiaan pitkillä työkomennuksilla kaivatessa käy varmasti mielessä, ettei siinä putkimiehenkään työssä olisi mitään vikaa ollut. Meidän ei yhteiskuntana ole järkeä pakonomaisesti millä hinnalla tahansa tähdätä astronautiksi, vaan tunnistaa omat vahvuudet ja heikkoudet, ja toimia sen mukaan. Emme ole enää lapsia, vaan yritämme tulla toimeen parhaalla mahdollisella tavalla.

Patrick

Paldanius

Kirjoittaja on toimittaja, joka lapsena halusi paleontologiksi, mutta on tyytyväinen uravalintaansa.