Eri ikäisillä ihmisillä on toisistaan eroavia käsityksiä maailman menosta. He, jotka ovat eläneet sotiemme ajoista asti ja kokeneet yhteiskuntamme muutoksen omakohtaisesti, ovat pidättäytyviä suuriin ja nopeisiin muutoksiin nähden. Nuoremmat ikäpolvet, jotka ovat eläneet koko elämänsä yhteiskuntamme kaikkein korkeimman elintason aikana, ovat valmiimpia tekemään nopeita ratkaisuja vain kyseisen ajan lähtökohdista käsin.
Vanhemmat sukupolvet ovat siirtyneet syrjään, ja asioitamme hoitaa nuorempien sukupolvien hallinto. Me vanhemmat voimme vain ihmetellä, miten viidenkymmenen vuoden aikana on onnistuttu luomaan maahamme kaksikymmenkertainen määrä hallintoa. Ihmetellään miksi yhteiskuntamme rahat eivät riitä, vaikka jokaisesta ostoksestamme ja palvelustamme veloitetaan melkein neljäsosa yhteiskunnan pyörittämiseen, ja vielä tarvitaan miljardeja velkaa joka vuosi.
Ikäihmiset kasvoivat aikana, jolloin sodassa menetettyjen alueidemme asukkaat asutettiin uudelleen. Meidän kanssamme ovat olleet sodassa vammautuneet ja lukemattomat sotaorvot. Samaan aikaan vanhempamme tekivät työtä, jotta valtavat sotakorvaukset saatiin maksettua maalle, joka nyt käy hirvittävää sotaa naapurimaataan kohtaan.
Meidän aikamme laskuopilla oli mahdotonta ymmärtää mihin perustui kaupunkimme strategia, jonka mukaan asukasmäärä olisi pitänyt olla 20 300 vuoteen 2030 mennessä. Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa mutta selvää on, että tavoite on karannut hallinnasta. Asukasmäärä on nyt alle 15 000.
Vuonna 2017 kaupungissamme suuren kasvun huumassa käynnistyi valtava muutosprosessi kiinteistöjen uudelleen järjestelemiseksi. Tehtiin poliittinen päätös purkaa merkittävä määrä rakennuksia; kouluja, uimahalli ja terveyskeskus sekä korvata ne kaupungin kokoon nähden jättikokoisella uudisrakennuksella.
Nyt on kaupungissa alkamassa talouden sopeuttamisohjelma. Painetusta mediasta olemme lukeneet, että kaupungin taloutta on hoidettu hyvin. Lyhyellä aikajänteellä näin voi ollakin. Ikääntyneitä voi askarruttaa kysymys, miksi tarvitaan muutosneuvotteluja jo ennen kuin uudet rakennukset ovat valmiit ja kaikki purettaviksi päätetyt ovat purkamatta. Eikä vielä ole maksettu kyseisen hankkeen rahoitus- ja käyttömenoja, joihin kaupunki on sitoutunut neljännesvuosisadaksi rajoittaen talouden hoitoa useiden valtuustokausien ajaksi.
Näin Vanhusten viikon aikana tulee väkisinkin mieleen aika ennen kyseistä päätöstä. Silloin hallinto suhtautui sekä torjuvasti että syrjivästi ikäihmisiin, jotka arvostelivat rakennushankeen hoitoa. Kaupunki jopa vaati oikeutta tuomitsemaan muutoksen hakijat maksamaan kaupungin tilaamat professoritason tuhansien eurojen asianajokustannukset.
Lehtiuutisen mukaan nykyisen sukupolven hallinto kokee sen olevan onni, ettei kouluja alettu korjata. Moni ikäihminen ajattelee edelleen toisin. Se ajatustapa muodostuu reilusti yli puolen vuosisadan aikana syntyneestä varovaisuudesta ja kokemuksista. Säästäväisyys on ikäihmisille sisäänrakennettu ominaisuus. Luonnonvarojen säästäväisen käytön olisi pitänyt olla itsessään selvä asia globaalisessa ilmaston muutoksessa. Rakennusten purkaminen ja korvaaminen uusilla betonirakennuksilla on vastoin monen ikäihmisen maailmankuvaa.
Soten aiheuttaman muutoksen takia eläkeläisistä on tullut kaupungille verotuksessa merkittävä nettomaksajia. Olisiko syytä kuunnella heidän kokemuspohjaisia ajatuksiaan?
Kaikki tiedämme, että kuka vanhoja muistaa niin tikulla silmään. Kirjoitettu siitä huolimatta.
Seppo Sjöblom
Rakennusinsinööri