Hiltusten perheessä kerrataan usein videolta, miten kisat ovat menneet, vaikka kaikki olisivatkin olleet kisapaikalla.
Milon ja Mikin lisäksi judoa harrastavat 9-vuotias Mae sekä isä Marko .
– Miillä ei toistaiseksi ole omaa ryhmää, mutta hän pyörii mukana tatamilla. Ikäero Miin ja nykyisten harrastajien välillä on niin iso, että varsinaisesta harrastamisesta ei voida vielä puhua. Selvää kiinnostusta Miillä lajia kohtaan kuitenkin on, Marko kertoo 5-vuotiaan nuorimmaisen innostuksesta.
– Valmis hän olisi kisaamaan, äiti Mervi tokaisee.
Vanhin lapsista, Milo aloitti harrastuksen juuri 5-vuotiaana vuonna 2015.
– Milo harjoitteli kaksi vuotta ennen ensimmäisiä kilpailuja. Usein vasta 7-vuotiaat aloittavat kilpailemisen, vaikka joitain poikkeuksia on, Marko sanoo.
Aloitus oli komea, mutta pian paljastui, ettei laji ihan niin helppoa olekaan.
– Milo voitti ekoissa kisoissa heti kaikki neljä ottelua. Seuraavassa kisassa tulikin sitten vastaavasti niin sanotusti nokkaan, mutta siitä se pojan kilpaura lähti, Marko muistelee.
Myös Mae ja Miki aloittivat lajin suunnilleen saman ikäisinä kuin isoveljensä aikanaan, vaikka koronan vuoksi pientä taukoa olikin. Silloinkin lajia harjoiteltiin kotona.
– Kivaa, luonnehtii Miki judoa.
Hänestä parasta on painiminen, tai kamppaileminen, kuten isä täsmentää. Mikin toinen laji tosin on juuri paini ja lisäksi hän harrastaa kitaransoittoa.
Kotimaan kilpatatameita vuosikymmeniä kiertänyt Marko sekä esikoispoika Milo harrastavat pelkästään judoa, mutta on perheessä lupa luonnollisesti tehdä muutakin.
– Säbää ja jalkapalloa, Mae sanoo, mutta ei nosta yhtä lajia toisen yläpuolelle.
Milo vakuuttaa, että koskaan ei ole pakotettu judon pariin, vaan jokainen saa tehdä sitä, mistä tykkää.
– Pääasia on, että kunhan liikkuvat ja harrastavat, Marko sanoo.
Marko Hiltunen aloitti lajin heti, kun Uudenkaupungin uimahallin judosali avautui vuonna 1987. Siitä alkoi elämänmittainen rakkaus lajia kohtaan.
– Elän ja hengitän judoa.
Vaikka joskus on ollut pieniä loukkaantumisia, on hän silti moneen ikätoveriinsa verrattuna säästynyt suuremmilta vammoilta, joita esimerkiksi sulkapalloa tai sählyä harrastavat kaverit ovat kokeneet.
– Kun on näin kauan judoa harrastanut, niin kaipa voisi harrastamisen sijaan puhua ennemminkin jo elämäntavasta. Ei tarvitse hierojalla käydä, tämä on niin kokonaisvaltaista liikuntaa.
Keskittyminen ei saa hetkeksikään herpaantua ja pitää muistaa lämmitellä hyvin. Sitä Marko on opastanut myös lapsilleen. Nuorimmille tärkeintä on ilo ja liikkuminen, mutta Milo on jo alkanut ajatella urheilijan elämälle sopivasti.
– En syö paljon herkkuja ja pyrin muutenkin syömään terveellisesti. Enkä valvo yleensä myöhään, Milo sanoo.
Milo ja Marko ovat laskeskelleet, että pelkästään otteluvoittoja Milolla on jo noin 170 ja mitaleja reilut 60. Lähivuosien tavoite onkin jo mielessä.
– Ehkä eka nuorten SM-mitali. Ensi vuonna on mahdollista päästä ekan kerran nuorten SM-kisoihin, mikäli poikkeuslupa myönnetään, sillä ikä ei virallisesti vielä riitä, Milo sanoo.
Siniseen vyöhön asti edennyt Milo aloitti yläkoululeirityksen, johon kuuluu viisi leiriviikkoa vuodessa. Viimeksi nuoret saivat etäyhteydellä oppia vastikään EM-kultaa voittaneelta Martti Puumalaiselta .
– Hän kertoi, miten treenaa ja miten on menestynyt nuorena, Milo sanoo.
Lähiseudulla kisoja järjestetään Maskussa ja Turussa, mutta muuten on pakko matkustaa.
– Kaikkialle muualle on vähintään kolme tuntia suuntaansa, Marko kertoo.
Milon mukaan kisamatkoilla mietitään tulevia kisoja ja jutellaan muutenkin.
– Keskustellaan vähän kuka on saanut mitäkin Wilma-merkintojä, Marko naurahtaa.
Kisat ovat usein viikonloppuisin ja kestävät koko päivän. Se tarkoittaa aikaisia lähtöjä.
– Jos kello 8 alkaa punnitus, pitää viiden aikaan lähteä, Marko sanoo.
Urakkaa ei helpota se, että usein kisat alkavat nuorempien sarjojen otteluilla ja Markon vuoro on viimeisten joukossa. Usein jopa ihan kilpailuiden viimeinen ottelu.
Joskus kamppailu voi olla hetkessä ohi, kuten Maella viimeksi.
– Maen ottelu oli kolmessa sekunnissa ohi, kun hän heitti kaverin maahan. Se oli siinä, Marko kehuu.
Omien otteluiden jälkeen lapset yleensä ”katoavat” omiin puuhiinsa, vaikka välillä käydään toki kannustamassa sisaruksia ja joukkueen muita ottelijoita.
– Hippaleikit ja seurustelut alkavat, kun matsit ovat ohi.
Harrastus on tuonut lapsille kavereita eri puolilta Suomea. Tosin ennen ottelua samojen lasten kanssa ei välttämättä juttu luista.
– Jos kaveria vastaan ei otella, rupeaa juttua tulemaan, Marko on huomannut.
Marko ja Mervi ovat lähes joka kerta kisoissa mukana. Harrastaminen on silti paljon muutakin kuin kuskaamista ja kannustusta. Onneksi myös muita vanhempia on välillä mukana.
– Joskus sattuu jotain ja silloin kaivataan äitiä ja isää. Hyvä, että on joukkueessa muitakin lähellä.
Isänpäiväviikonloppuna ei ole kisoja, mutta heti seuraavalla viikolla Hiltuset matkaavat Kurikkaan ja viikon päästä siitä Helsinkiin.
Perjantaisin on yleensä perheessä kauppapäivä, jolloin ostetaan koko viikon ruuat kerrallaan. Silloin ostoskärryt ovat niin täynnä, että muilla asiakkailla on ihmettelemistä.
Hiltusten kotoa löytyy pieni harjoittelunurkkaus. Silti Mikin ja Maen judomattona toimii useammin vanhempien sänky.
Myös äidin kylpytakkiin on helppo tarttua ja yrittää heittoa.
– Joskus voisi vaan halata, Mervi naurahtaa.
Harjoituksia on jopa kuudet viikossa ja päälle kilpailut. Lisäksi muut menot on sovitettava kalenteriin, jota ainakin toistaiseksi on pidetty perinteisesti käsin.
– Se on joskus haastavaa, kun joku unohtaa merkitä, eli yleensä minä. Treenit muistetaan, mutta turnauksissa on oma organisoimisensa, Marko myöntää.
Vuorokaudessa on vain 24 tuntia ja nukkuakin pitäisi. Harrastus on kuitenkin niin rakas, ettei sitä mikään korvaa.
– Kotiaskareita jää välillä väliin ja pyykkikori odottaa reissun jälkeen. Sitä se on, en silti vaihtaisi pois, neljän judokan isä sanoo.