Nuori Jorma kalasteli isänsä ja setänsä kanssa ja oli jo teinipojasta lähtien mukana nuotanvedossa paikallisessa kalastusporukassa. Kalastus olikin hänelle tärkeää koko elämänsä ajan. Lisäksi Jormasta kehittyi erityisen osaava jäiden kokija, jota haettiin usein oppaaksi syys- ja kevätjäille. Opastettavat pääsivät aina turvallisesti saaresta toiseen, usein melkoisia mutkia tehden, kun piti löytää kantavaa jäätä.
Aikanaan hän sai Seilin saarelta paikan sairaalan maatilan pehtoorina, oltuaan siellä ensin muissa töissä. Seilin saarelta hän löysi myös tulevan vaimonsa Tertun, joka työskenteli sairaalassa mielisairaanhoitajana. Nuoripari sai saarella asuessaan kolme lasta ja vielä myöhemmin, muutettuaan Paimion kautta Uuteenkaupunkiin, vielä neljännen. Jorman haaveena oli aina ollut oma maatila, jollaisen hän saikin hankittua vuonna -67. Tuli muutto silloisen Kalannin pohjoiskulmalle Varjorannan kylään.
Jorma teki työuransa maata viljellen ja talvisin metsätöitä tehden. Uudenkaupungin ympäristön metsät tulivatkin hänelle hyvin tutuiksi metsänhoitotöitä tehdessään. Samalla hän tutustui uusiin ihmisiin ja oli sosiaalisen sekä avuliaan luonteensa takia helposti lähestyttävä.
Perhe, sukulaiset sekä matkan varrella tulleet ystävät olivat Jormalle tärkeitä. Hän piti läheisistään huolta ja avusti aina rakkaitaan tarvittaessa. Jormalla oli hersyvä huumorintaju ja hänen kanssaan ei käynyt aika pitkäksi. Jormalla oli lukuisia tarinoita saariston elämästä ja merellä liikkumisesta.
Vaimon sairastuttua muutama vuosi sitten, teki Jormasta puolisonsa omaishoitajan, joka teki kotiruuat ja jopa leipomuksetkin. Vaimon liikuntakyvyn heikennyttyä noin vuosi sitten, pariskunta joutui erilleen toisistaan asumaan. Jorma kävi joka päivä katsomassa vaimoaan ihan tämän vuoden kesään asti.
Sitten hänen oma sairautensa paheni niin, ettei liikkuminen enää onnistunut ja lopulta edessä oli vuodeosastolle siirtyminen. Tavoitteena oli päästä vaimonsa kanssa samaan asumisyksikköön, mikä toteutuikin 21.9.2023. Valitettavasti yhdessä asuminen päättyi jo samana iltana. Mutta hän pääsi vielä kerran tapaamaan rakasta vaimoaan.
– Meren rantoja laineet huuhtelee, puut hiljaa kuiskii, kuuntelee. Ei saavu soutaja venheelleen, ei lähde vesille verkoilleen.
Isäämme muistaen,
Harri Blomqvist, poika