Me kuljemme loppusyksyn pimeydessä, räntäsateessa, viimassa ja tuiskussa. Suupielet mutrussa ja emmekä muutenkaan liiemmälti hymyile.
Mutta onko kaikki sittenkään niin synkkää ja ikävää. Aikanaan armeijan harmaissa alikersantit laittoivat meidät alokkaat marssimaan sateessa ympäri pihaa ja huutamaan kuorossa, että tää on kivaa. En tiedä toimisiko jossain kadulla nyt syksyn pimeydessä, hymyilisin vastaantulijalle ja kehottaisin häntä nauramaan, tää on kivaa. Voisi katsoa aika pitkään tai juosta tuota kahjoa karkuun!
Some-maailmaa seuraavana ja paikallisia puskaradioitakin, kommentit ovat enimmäkseen sitä, mikä taas on pielessä, kehuja jostain on harvoin. Työelämässäkin opin sen, että ellei kukaan puhu mitään, asiat ovat kunnossa. Harvapa tulee kiittämään, että teit hyvää työtä. Kuitenkin myönteinen palaute olisi ensiarvoisen tärkeää. Mutta jotenkin suomalaista sekin, ei kehuta ettei ylpisty!
Mediassakin usein uutinen on vain se huono uutinen. Ja niitähän tänä päivänä riittää. Sotia, talouden syöksykierrettä ja leikkauksia, terveydenhoidon ongelmia, koronaa, syrjäytyneisyyttä.
Kaikesta synkistelystä huolimatta olisiko meillä kuitenkin myös aihetta ainakin hyräillä Oodia ilolle, Euroopan yhtä tunnussäveltä. Meillä on myös paljon hyvää ja kaunista. Te suomalaiset olette suojattuja ja siunattuja, kuten amerikkalainen ystäväni meidät kertoi kokevansa ja kirjoitti meistä kauniin runonkin. Ylistyksenä kansalle, joka kolossaaliseen suurvallankin puristuksessa on omansa säilyttänyt.
Saamme päättää omista asioistamme, joka ei nykymaailmassa ole todellakaan itsestäänselvyys. Mikään ihmisen luoma järjestelmä ei ole täydellinen eikä aina toimi, ei demokratiakaan, mutta kuitenkin meille sopivin. Tältä pohjalta ponnistelemme eteenpäin.
Ja mikä sitten on elämässä tärkeintä. Pitääkö aina saada lisää ja lisää. Kun ihmisellä on katto päänsä päällä ja ruokaa syödäkseen, hän on onnellisemmassa asemassa kuin hyvin monet tällä maapallolla. Se olisi myös hyvä aina muistaa. Kun on aika lähteä, mukaamme emme mitään saa.
Meillä on puhdasta luontoa ja tilaa kulkea. Metsän parantava voima on läsnä ja voimme vetäytyä sinnekin. Jos vaikka elämä kolhii, niin istumme metsän huminassa, kuunnellen luontoa ja pohdiskellen asioitamme. Omia kokemuksiani tästä minullakin on. Ainakin mielenrauhaa saat ja sen avulla asioilla on myös tapana järjestyä. Tai pyydät luonnon temppelissä apua ja neuvoa ylhäältä.
Syksyn pimeys ja talvi. Sekin on vain lepoa ja uuden elämän siemen, jonka kevät taas herättää eloon. Lohduttakoon tämä meitä pimeydessä vaeltajia, keväällä näemme taas suuren valon.
Tuo alussa mainittu laulukin elämän synkistelyistä huolimatta kehottaa myös ottamaan ilon irti, kun on sen aika. Pieni hymy suunpieleen, vaikka olisi kuinka harmaata ja pimeää. Kyllä se siitä!
Rauno Laine
kirjoittaja pohtii elämää Hakametsässä