Syksyn valoja

Paula: Onpa taas pimeää ja märkää, kun se pienikin lumi suli taas pois. Tämä pimeä syksyn vaihe on minusta yksi raskaimmista vuodenajoista. Tänä vuonna olen kuitenkin yrittänyt siirtää katsetta jo kohti kevättä, kun Facebookissa tuli vastaan erilainen näkökulma haravoinnin keskeltä: puut pudottavat lehtensä, koska ne valmistautuvat kevääseen. Niinhän se onkin! Syksyä ja pimeää tarvitaan, jotta puut, luonto ja me ihmiset saamme levätä ja kerätä voimia, jotta voimme taas keväällä loistaa. Kaiken pimeänkin keskellä Jumala johdattaa kohti uutta kevättä.

Veera: No niin kyllä on. Lumi tekisi paljon, toisi vähän valoa tähän synkimpään ajanjaksoon. Vaikka tämä vuodenaika on yksi raskaimmista, niin toisaalta syksyssä on ajatus myös levon ja armon ajasta, jossa ei tarvitse olla heti puhkeamassa kukkaan tai jakamassa satoa kaikille. Voi myös olla vain, valmistautua. Levätä.

Paula: Tuo on muuten ihan totta. Kesällä ja valoisalla tuntuu, että koko ajan pitäisi olla menossa ja tekemässä jotain. Tuntuu, että kaikki hidastuu ja rauhoittuu syksyn tullen. Saa ihan luvan kanssa käpertyä vaikka sohvan nurkkaan. Syksyllä on aikaa myös keskittyä itseeni ja myös suhteeseeni Jumalaan. Syksyllä ja hämärässä voi olla helpompi tuntea Jumalan läsnäolo omassa elämässä. Tai ainakin tuntuu tärkeältä muistaa se, että Jumala ei jätä meitä yksin pimeänkään keskelle, vaan on läsnä myös niissä pimeimmissä hetkissä.

Veera: Tuo on tärkeä muistaa. Minulle nousee tuosta mieleen kynttilä ja sen valo. Miten rauhoittava kynttilän valo on, mutta myös sellainen, mikä jakaa valoa moneen suuntaan. Tällainen ajatus minulla on Jumalasta. Pimeänkin keskellä Hän valaisee tietämme ja ottaa yhteyteensä jokaisen. Tällainen valo merkitsee hyvyyttä, Jumalan hyvyyttä meitä kohtaan, hänen rakkauttaan kaikkia ihmisiä kohtaan. Vaikka syksy on synkkää ja kurjaa aikaa omalla tavallaan, niin on se samalla myös arvokasta ja toivoa luovaa. Se antaa monenlaisia mahdollisuuksia vain olla ja levätä, sekä antaa myös mahdollisuuden keskittyä itseensä ja Jumalaan. Tästä ajatuksesta minulla tulee mieleen virsi 454, jossa lauletaan näin:

Liekkejä on monta,

valo on yksi,

hän on Jeesus Kristus.

Liekkejä on monta,

valo on yksi.

Hän yhdistää meidät.

Siksi aina kun sytytän kynttilän ja katselen sen liekkiä, muistuttaa se minua Jumalan hyvyydestä, suunnattomasta rakkaudesta juuri minua kohtaan. Ja tämä pätee myös kaikkiin muihin.

Paula: Viikonloppuna oli pyhäinpäivä. Minusta pyhäinpäivänä hautausmaat ovat kauneimman näköisiä, kun lähes joka haudalla palaa yksi tai useampi liekki. Se kynttilämeri kertoo välittämisestä ja kaipauksesta. Kävin itsekin sytyttämässä kynttilöitä rakkaiden ihmisten haudoille. Lokakuun alun lastenleirillä sytytettiin tuohuksia iltahartaudessa. Ero aluksi palaneiden kolmen tuohuksen ja leiriläisten sytyttämien yli kolmenkymmenen tuottamassa valomäärässä oli valtava! Jumala kutsuu meitä loistamaan Hänen valoaan. Miten iso vaikutus jo yhdellä ihmisellä voi olla toisen elämään? Kuinka paljon toivoa voimmekaan pienellä teolla tuoda toisen pimeään?

Veera: Niinpä! Me olemme niitä Jumalan apukäsiä tässä maailmassa. Me olemme täällä myös muita varten. Me pystymme toisaalta olemaan niitä valaisevia kynttilöitä, mutta voimme myös olla niitä, jotka lepäävät ja keräävät voimia tulevaa varten, ottavat sitä valoa vastaan ja jakavat eteenpäin. Jo pieni hymykin tai kuulumisten kysely voivat tehdä paljon yhden ihmisen elämässä.

Paula Pöntinen,

nuorisotyönohjaaja

Veera Seppänen,

seurakuntapastori

Uudenkaupungin seurakunta