Pari sanaa runoudesta

0

Kaikuivat taannoin näyttelijä ja lausuntataiteilija Ella Erosen (1900–1987) massiiviset säkeistöt Maamme-laulusta, niin huolellisesti äänihuulten värisyttäminä siellä Tukholman olympiastadionilla helmikuun 11. päivä 1940.

Ella, tuo näyttämötaiteen diivaksi mielletty esiintyjä, aikansa tyylisuunnan ikoninen pilaritar. Hänestä jotkut saattavat muistaa lausuntataiteen tulkintamuodon, mikä oli juhlallinen, hillitty ja mikä leikitteli vain muutamilla väreillä. Uransa varrella Ella panosti myös teatraalisuuteen, monisävyisyyteen, pukuihin, valoihin ja estetiikkaan.

Perinteisen lausuntataiteen monotoninen tulkintatyyli ei juurikaan enää soi. Tämäkin esittävän taiteen muoto on saanut uusia ilmaisutapoja. Esimerkkinä on vaikkapa Heli Laaksosen tuttu, rehevä murrerunous ja hänen persoonallinen otteensa sanoihin, keinot joilla tartutaan arjen juurevuuteen.

Runous on päänsisäisen hautomon tuote ja toki heijastelee kirjoittajan maailmankuvaa, sekä sitä aikakautta milloin teksti on kirjoitettu.

Kaikkea runoutta ei mielestäni ole tarkoitettu esitettäväksi ääneen, vaan sisäistettäväksi omia elämänkokemuksia peilaamalla. On vain kirjan sivu ja sinä. Runojen tulkinta on kehittynyt myös performanssitaiteen suuntaan, jolloin tekstin esittämiseen otetaan mukaan teatteri-ilmaisun työkaluja ja dramaturgisia keinoja.

Hyvä teksti avautuu aina uudelleen ja uudelleen eri yhteyksissä, olkoon se sitten laululyriikkaa tai proosaa. Runon esittäjä saattaa etsiä oman henkilöhistoriansa pankista tueksi kokemuksia ja tunteita. Esiin seulotaan ennenkokematonta elämää ja jopa persoonan syövereissä uinuvia luonteenpiirteitä, jolloin syntyy rikas ja yllätyksellinen lavatulkinta.

Hyvä runo on parhaimmillaan pieni näytelmä, jossa tarina kehittyy tulkitsijan valintojen myötä. Kuten runon esittäjän, on kuulijankin oltava mahdollisimman avoin. Siten syntyy tarvittava voima vuorovaikutteiseen esityselämykseen. Siinä tilanteessa runon esittäjältä vaaditaan dynamiikkaa, pelivaraa, herkkyyttä ja joustoa. Runon tulkitsija piirtää olemuksellaan, teoillaan ja ihmisyydellään uusia polkuja kuulijan elämänkaareen.

”Ja eikun lausujat taas että laus, laus, laus. Ja vaikka kriitikot ähkyi: paus, paus, paus. Ja joku saksaksikin raus, raus. Paahtoi lausujat suomeksi laus, että laus, että laus, että laus!” Siinä ote Ilpo Tiihosen runosta “Lausujat”. En pidä runotaidetta, tai mitään taidetta toistaan ylevämpänä taidemuotona, mutta taitaa sekin olla näppärä tapa tutustua ihmisyyteen.

On rentouttavaa, kun on lupa kohdata toinen ja lupa tuntea tunteita taiteen vaikutuspiirissä. Se on maukasta mielihyvää, mielen hyvää.

Mikko Rantanen

freelance ohjaaja-dramaturgi

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän