Kirkotuspenkki ja kynttilänpäivä

0

Kirkkojen esineet kertovat seudun kirkollisesta elämästä. Uudenkaupungin vanhassa kirkossa 1600- ja 1700-luvun vaihteesta peräisin oleva kirkotuspenkki vasta voisikin kertoa monta koskettavaa tarinaa. Kirkotuspenkki liittyy kynttilänpäivään, jonne joulun juhlan kaari yltää.

Neljäkymmentä päivää joulusta ja Jeesuksen syntymästä vietettävä kynttilänpäivä on vanha juhla, joka tunnettiin jo 350-luvulla. Muinoin kynttilänpäivää vietettiin aina helmikuun toisena päivänä. Vuonna 1774 kynttilänpäivä siirrettiin seuraavalle sunnuntaille, jossa se on nykyäänkin.

Kynttilänpäivän nimi tulee siitä, että kynttilänpäivänä siunattiin vuoden aikana kirkossa käytettävät kynttilät. Kynttilöiden valamisessa tarvittava tali saatiin syysteurastuksen yhteydessä. Siksi kynttilöitä voitiin valaa oikeastaan vain teurastuksen jälkeen, ja helmikuun alussa kynttilät sitten siunattiin. Kalannin kirkossa vaalitaan edelleenkin hienosti vanhaa tapaa siunata kynttilänpäivänä kirkon kynttilät erityisessä kynttiläkirkossa.

Kynttilänpäivän historia tulee kauempaa. Kynttilänpäivän juuret ovat vanhatestamentillisia. Synnyttämisen jälkeen naisen ajateltiin olevan epäpuhdas. Neljänkymmenen päivän kuluttua synnyttämisestä naisen piti puhdistautua. Kolmannen Mooseksen kirjan luku 12 kertoo säädökset ”lapsensynnyttäjän puhdistamisesta”.

Koska Maria ja Jeesus olivat Vanhan testamentin lain alaisia, myös he menivät Herran temppeliin neljäkymmentä päivää Marian synnyttämisen jälkeen ja samalla pyhittivät esikoisensa Jumalalle. Jeesus-lapsen temppeliin tuominen, Marian puhdistautuminen ja uusien kynttilöiden siunaaminen on kirkon perinteessä yhdistetty kynttilänpäiväksi.

Myös muinoin Suomessa synnyttäneiden naisten katsottiin olevan epäpuhtaita. Heitä ei kätelty eivätkä he saaneet syödä samassa ruokapöydässä muiden kanssa. Puhdistautumisen tapa säilyi kirkon piirissä kirkottamisena, joka sisältyi jo vuoden 1571 kirkkojärjestykseen. Vuoden 1686 kirkkolaissa kirkottamisesta annettiin määräys ja ohjeet. Noin kuusi viikkoa synnyttämisen jälkeen nainen piti kirkottaa.

Kirkottamisen suoritti aina pappi, ja yleensä se tehtiin kirkossa saarnatuolin läheisyydessä, joskus pappilassa tai kotona.

Jos kirkottaminen jostain syystä viivästyi, naista paheksuttiin. Näin onnettomasti kävi muun muassa Anni Blomqvistin luomalle Myrskyluodon Maijalle, koska Maija ei kevätjäiden ja kelirikon takia päässyt riittävän ajoissa kirkkoon.

Juuri kirkottamisesta Uudenkaupungin vanhan kirkon kirkotuspenkkikin kertoo. Kirkotuspenkin selkänojassa on sanat: ”Ju Nedrigare Ju Fulkombligare.” Toisin sanoen mitä alhaisempi, sitä täydellisempi, jossa alhainen tarkoittaa nöyrää. Penkissä on monet tämän kaupungin ja maaseudun synnyttäneet naiset kirkotettu ja siunattu ja näin otettu uudelleen kirkon piiriin. Kirkkoesineiden, kuten vanhan kirkon kirkotuspenkin avulla me muistamme muinaiset tavat.

Kirkottaminen jäi pois vähitellen 1800-luvun lopulla, mutta tiedetään, että esimerkiksi Kalannissa vielä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä on kirkotettu. ”Pane polvilles!” sanoi entinen rovasti Kalannissa, kun eräs rouva tuli pappilaan toimittamaan jotakin asiaa. Rovasti luuli naisen synnyttäneen ja halusi ensi töikseen kirkottaa tämän. Rouvalla oli kuitenkin ihan muuta asiaa, mutta niin sai rouva kirkotuksen ja samalla siunauksen.

Marja Tanhuanpää

tutkija

Uudenkaupungin seurakunta

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän