Sukukypsät puut tuottavat runsain määrin siemeniä, jotka leviävät tuulen, veden ja eläinten mukana maastoon. Osa itävistä nuorista taimista päätyy eläinten ravinnoksi. Lopuista osa menehtyy kasvupaikan ollessa jollain tavoin epäsopiva: liian paahteinen, varjoisa, kuiva, märkä tai vaikkapa kivikkoinen.
Nuoret puut alkavat kasvaessaan tarjota varjoa ja suojaa eläimille. Lisäksi varisevat lehdet ja neulaset tuottavat maaperän pintakerrokseen kariketta, joka lisää maaperän ravinteikkuutta.
Aikuistuvien puiden rooli muuttuu vielä monipuolisemmaksi. Niiden rungot toimivat jäkälien ja sammalten kasvualustoina. Hyönteiset ja muut selkärangattomat löytävät puista kodin. Moni lintulaji rakentaa oksanhankoihin ja latvustoihin pesänsä turvaan maapedoilta.
Puilla on osuutensa maaperän vesitasapainon ylläpitämisessä. Niiden laajalle levittäytyvä juuristo yhdessä niistä riippuvaisen sienirihmaston kanssa muodostaa ainutlaatuisen ravinteiden, veden ja viestien verkoston. Suhteesta sieniin syntyy myös puiden luonnollisen kuoleman alku.
Eläviin puihin lahottajasienet pääsevät useimmiten erilaisten pintavaurioiden kautta. Katkennut oksa tai maaperän muokkauksessa vaurioitunut juuristo on otollinen tilaisuus elävää puuainesta lahottaville sienille livahtaa puun kudoksiin. Puuaineksen lahottajasieniä on lukuisia eri lajeja useissa sieniheimoissa. Sienten lisäksi puun lahottajina toimivat myös bakteerit ja selkärangattomat.
Puun lahoaminen on hidas tapahtuma, joka kestää luonnossa vuosikymmeniä. Elävät, osittain lahot mutta pystyssä seisovat puut ovat elintärkeitä metsän kolopesijöille.
Etupäässä tikkojen kovertamat kolot tarjoavat asumuksia metsän eläimille. Myös muutama muu hentonokkainen lintulaji kovertaa omat pesäkolonsa lahopuihin. Yksi näistä lajeista on hömötiainen. Se on uhanalaistunut rajusti muutamassa vuosikymmenessä samalla, kun sille sopivat pesäpuut ovat vähentyneet.
Lahoava puu saattaa jatkaa kasvuaan pitkäänkin, mutta laho etenee sen ytimessä, kunnes puu kaatuu myrskyssä tai kuolee lopulta pystyyn. Maahan kaatunut suuri mänty voi olla kuolemansa jälkeen paikoillaan jopa yli sata vuotta lahoten ja maatuen hitaasti. Sinä aikana sen varaan muodostuu monimutkaisia ravintoverkkoja ja lajien välisiä vuorovaikutussuhteita.
Suunnilleen neljännes metsiemme eliölajeista on riippuvainen lahoamisprosessin eri vaiheessa olevista puista. Näitä harvinaistuvia ja uhanalaisia lajeja on eri laskelmien mukaan noin 5000. Juuri lahopuun vähyys on merkittävä tekijä lajien ahdingolle, sillä talousmetsissä lahopuuta on vain noin viisi prosenttia siitä, mitä sitä löytyisi luonnontilaisista metsistä.
Luonnon monimuotoisuuden näkökulmasta katsottuna puun arvokkain kuolema on luonnollinen.
Teksti: Lily Laine, kuva: Maija Karala