Kun sosiaaliseen mediaan ilmestyi kuva valtiovarainministeri Riikka Purrasta sakset kourassa, moni kuvitteli, että kyseessä on meemi. Kuva oli niin irvokas. Purra porukoineen ilakoimassa, että hei, nyt me leikataan.
Mutta eihän kuva mikään meemi ollut, vaan aito. Valtiovarainministerihän se siinä sakset kädessä vitsaili etuuksien leikkauksilla. Jälkikäteen Purra puolusteli kuvaa kuittaamalla, että ”minä en ollut kuvan julkaisija”.
Purra on kertonut julkisuudessa lapsuuden tragediastaan. Hänen äitinsä kuoli, kun hän oli vasta 12-vuotias. Tällaiset tragediat jättävät jäljen pieneen ihmiseen. Näistä pienistä tytöistä ja pojista kasvaa helposti teinejä, jotka peittävät arpensa nahkarotsin alle ja päättävät pärjätä. Rotsin muhkeat olkatoppaukset kasvattavat itsetuntoa ja samanhenkisessä porukassa olo tuntuu vahvemmalta. Porukassa kielenkäyttö on roisia.
Teinit aikuistuvat, etenevät elämässä ja hupsistakeikkaa, joku heistä päätyy ministeriksikin. Omassa porukassa kieli ei muutu, vaikka rotsi on vaihtunut jakkupukuun, tyttö istuu ministeriaudin takapenkillä ja tienaa nelinkertaisesti sen, mitä keskivertosuomalainen. Ministeri itse ei vain tajua, että hän ei olekaan enää vain se nahkatakkinen tyttö, vaikka sisimmässä siltä tuntuu. Kun ministeri vitsailee leikkauksista sakset kädessään, se ei ole huonoa huumoria, vaan se ei ole huumoria ollenkaan. Ministeriltä se on ivaa, joka satuttaa niitä ihmisiä, joilla on muutenkin vaikeaa. Ministeriltä puuttuu myötäelämisen taito.
Ihmisellä ei ole varaa tunteilla, jos omaan sisimpään sattuu. On pidettävä huoli vain itsestään. Näitä keskenkasvuisia aikuisia on tässä ajassa paljon. Se näkyy kaikkialla. Kaupassa keskenkasvuinen etuilee jonossa ja liikenteessä kiilaa. Töissä keskenkasvuinen odottaa, että joku muu tekee ikävät hommat.
Keskenkasvuinen aikuinen elää kuin muita ei olisikaan, paitsi palvelemassa juuri häntä. Päivystyksessä hän haukkuu hoitajat, kun ei heti pääse lääkärille, vaikka lääkäri olisi juuri pelastamassa pienen lapsen hengen. Kun tietä ei ole aurattu heti lumipyryn jälkeen, hän tietenkin riehaantuu. Mikään perustelu ei tyypille riitä.
Keskenkasvuinen ihminen ei huomaa, että naapurissa asuu 86-vuotias mummo, joka ei jaksa enää kolata lunta, eikä lumisen pihan takaa pääse kauppaan. Jos hän lykkisi lumet mummon pihalta, mummo voisi kiitoksena leipoa pullaa ja molemmille tulisi hyvä mieli.
Ihmisiltä katoaa myötäelämisen taito samaa tahtia kuin maailma monimutkaistuu. Maailma mullistuu niin nopeasti, että muutoksessa on vaikea pysyä mukana, siksi ihmiset ovat vain puolustusasemissa.
Ihminen hätääntyy, kun ei pysy enää kärryillä. Ja jos kukaan ei kuule hänen hätäänsä, hän alkaa huutaa.
Ministeri sakset kourassaan viestii, että nyt tehdään ne leikkaukset, on pakko. Ja vastapuolelta huudetaan, että älkää leikatko tukia, älkää viekö kyläkoulua, terveysasemaa ja omaa seurakuntaa. Älkää viekö kaikkea, mikä on minulle tärkeää ja rakasta.
Kun ihmiseltä viedään liikaa, hän on valmis ottamaan myös toiselta.
Teija Uitto
Kirjoittaja yrittää ymmärtää ihmisiä, mutta ei aina ymmärrä.