Uudenkaupungin taloutta ja erityisesti kaupankäyntiä käsiteltiin 1700-luvun jälkipuoliskolla kahdessa akateemisessa tutkimuksessa. Ephraim Hoeckertin väitöskirja vuodelta 1753 oli otsikoltaan ”Historiallinen ja taloustieteellinen kuvaus rannikkokaupunki Uudestakaupungista”. Jonathan Sundelin esitti vuonna 1771 puolestaan ”Huomioita, jotka pyrkivät kaupankäynnin kehittämiseen Uudenkaupungin merikaupungissa”.
Laivanvarustajat saivat ohjeita muun muassa siitä, miten alusten reitit pitäisi suunnitella ja siitä, että porvarien pitäisi lopettaa talonpoikien ylenmääräinen kestitseminen, Kauko Isotupa kertoi merellisessä illassa.
Jonathan Sundelinin opinnäytetyö löytyi viime kesänä uusikaupunkilaisen talon ullakolta ja Kauko Isotupa hankki arvokkaan painotuotteen itselleen sekä käännätti vanhalla ruotsin kielellä kirjoitetun tekstin nykysuomeksi.
Kyse ei ollut varsinaisesta väitöskirjasta, vaan työstä, jossa opiskelijalle pyrittiin opettamaan väittelytaitoa. Opetus oli tässä tapauksessa varmasti pätevää, sillä vastaväittäjänä Turun Akatemiassa oli kuuluisa professori Pehr Kalm .
Opinnäytteessään Jonathan Sundelin korostaa uusikaupunkilaisten laivoillaan harjoittaman ulkomaankaupan hyödyllisyyttä, sillä se tuo ”valtakuntaan kauniita summia selvää rahaa ja elättää Uudenkaupungin”.
Ulkomaille vietiin noihin aikoihin lähinnä puutavaraa ja jossain määrin elintarvikkeita. Tuontia rajoitettiin tuolloin esivallan määräyksellä suolaan, rautaan ja tietyillä ehdoilla viljaan. Sundelinin neuvo oli se, että tuonin määrää tulisi lisätä, jotta suolaa, rautaa ja viljaa olisi aina riittävästi saatavilla.
Talonpoikien kestitsemisestä Jonathan Sundelinilla on hyvin käytännöllisiä ohjeita. ”Talonpojan renki tulee Uuteenkaupunkiin kuormineen iltapäivällä ja viipyy porvarin luona seuraavaan päivään. Tänä aikana hän saa kaksi kertaa ruokaa, kolme tai neljä ryyppyä viinaa, juotavaa ym.” Porvarille, joka talven aikana ottaa vastaan 400 kuormaa, koituu suuret kustannukset.
”Ei pidä pelätä, ettei kaupunki tämän huonon tavan poistamisen takia saisi yhtä paljon kauppatavaraa talonpojilta. He nimittäin tarvitsevat rahaa aivan yhtä paljon kuin kaupunki tavaraa”, päättelee Jonathan Sundelin.
Männäisten ruukki saa Ephraim Hoeckertin väitöskirjassa, jonka Kauko Isotupa myös hankki käyttöönsä, paljon kriittistä huomiota. Hän pitää ruukin tarvitsemaa puumäärää kohtuuttomana.
Raudan hinta tulee sen seurauksena myös kohtuuttomaksi. Hän pitää puukauppaa paljon tuottoisampana ja suosittelee ruukin käyttöön vain huonoja, astioiden tekoon kelpaamattomia puita.
– Kukaan järkevä ruukinomaista ei salli polttaa hiileksi sellaista metsää, joka sopii muulla tavoin jalostettavaksi, hän korostaa väitöskirjassaan.
Parannusehdotuksina Hoeckert esittää väitöskirjassaan, että metsänkäytöstä olisi sovittava ruukin kanssa ja kaupungin lähellä olevat metsät olisi varattava yksinomaan kaupungin käyttöön. Pyhämaan talonpoikien, joita hän arvostelee ankarasti, olisi tuotava tuotteensa kolmeksi päiväksi ostettavaksi halvalla hinnalla.
Lisäksi Uudenkaupungin, Turun ja Rauman tulisi tehdä sopimus, että Saksaan lähetetään vähemmän aluksia kuin tähän sakka, jolloin myyntiehtoja voitaisiin parantaa.
Uudenkaupungin asukkaat tulisi lisäksi totuttaa kaupan ohella myös muuhun elinkeinon harjoittamiseen. Kaupungissa oli nimittäin vain yksi puuseppä, sorvari, ruukuntekijä, lasimestari, seppä, muurari ja viinakauppias. Kapakoitsijoita oli sentään kuusi.
Molemmista akateemisista tutkijoista tuli pappeja. Uudessakaupungissa vuonna 1733 syntynyt Ephraim Hoeckert toimi väiteltyään 20-vuotiaana Turun Akatemiassa ensin Uudenkaupungin kappalaisena ja myöhemmin kirkkoherrana, jona hän kuoli vuonna 1789.
Jonathan Sundelin oli nuorempi, sillä hän syntyi Uudessakaupungissa vuonna 1747. Opinnäytteensä hän esitti Turussa vuonna 1771 ja papiksi hänet vihittiin kaksi vuotta myöhemmin. Hän toimi ensin pappina Perniössä ja sitten Uudenkaupungin kappalaisena kuolemaansa asti vuoteen 1789. Miehet kuolivat siis samana vuonna.
Matti Jussila