Teini-iässä omien vanhempien edesottamukset usein hävettävät, sitä kuvittelee, että kaikki tuijottavat ja arvioivat: tuollainen isä tai äiti tuollakin on. Joskus sellaiselle häpeälle ja pelolle voi olla myös katetta – en usko, että kukaan haluaa tulla vanhempiensa tähden kiusatuksi tai pilkatuksi. Muistan, että serkkuni häissä myös minua hävetti, kun isä lauloi särisevällä ja epävireisellä äänellään tuota laulua rakastamisen vaikeudesta. Mietin, mitäköhän nuo kaikki hienosti pukeutuneet ihmiset mahtavat tästäkin ajatella.
Kun laulu päättyi, verkkokalvoilleni piirtyivät erään lähellä istuneen miehen kasvot. Hän nyökytteli. Jos hänen kasvojensa ilmeet olisivat olleet kirjoitusta, niistä olisi voinut lukea tunnustuksen: hienosti, jos ehkä hieman rosoisesti laulettu, mutta noinhan se suurin piirtein on.
Sittemmin nuorena miehenä saatoin kuvitella itsestäni paljon, rakastamisenkin saralla. Minä jos kuka pystyn rakastamaan ja olemaan hyvä! Ajattelin, että elämän tarkoitus ja tehtävä – siis minunkin tehtäväni – on rakastaa maailma hyväksi. Koin olevani jopa Jumalankin edessä jotain aivan erityistä, Pietarin tavoin: ”Vaikka kaikki muut hylkäisivät, minä en ikinä hylkää.” Jälkikäteen ajatellen tuollainen pöhkö itsetunto lienee inhimillistä ja oli ainakin omalla kohdallani osa kirkasotsaista nuoruutta ja kokemattomuutta. Elämä ei ollut vielä heittänyt eteeni sellaisia karikkoja, joissa tämä luja luottamukseni omiin kykyihin ja rakkauden taitoihin olisi tullut juuriaan myöten peratuksi ja koetelluksi.
Nyt olen keski-iän rajapyykin jo ohittanut ja useamman karikon ja myrskynkin nähnyt. Huomaan löytäväni itseni tuon serkkuni häissä istuneen miehen paikalta, hänen laillaan, minun on myönnettävä: noinhan se menee, suurin piirtein. En voi nuoren itseni rinnalla enää uhota ja kerskua omalla erinomaisuudellani – puhumattakaan rakastamisen kyvyilläni tai epäitsekkyydelläni. Vaikka ehkä haluaisinkin, näen että en pysty, enkä oikein osaakaan. Kerta toisensa jälkeen ja hyvistä aikomuksistani huolimatta omat tekoni ja asenteeni antavat todistuksen parantumattomasta keskeneräisyydestäni. Minä en tule tätä paremmaksi, en vaikka haluaisin.
Mikä sitten kaltaisilleni neuvoksi? Onko vain jatkettava yrittämistä ja koettaa sinnikkäästi potkia parantumattomuuden tutkainta vastaan? Mutta entä jos tuollainen umpimielinen sinnikkyys onkin osa parantumattomuutemme tragediaa? Itseäni lohdutti aikoinaan, kun kuulin, mitä Lutherin kerrotaan neuvoneen eräälle raskasmieliselle kilvoittelijalle: että tämän olisi parempi vain juoda vahvempaa olutta.
Lutherin neuvon ydin on nähdäkseni siinä, että meidän on tarpeetonta murehtia asioista, joille emme voi mitään, omalle luonnollemme ja sille kaikelle raadollisuudelle, jota pakoon me emme pääse, vaikka kuinka haluaisimme. On parempi jättää ja luottaa asiamme yksintein armollisen Jumalan haltuun. Hänen lihaksi tulleen Sanansa haltuun, josta kerran arvostellenkin puhuttiin: ”Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja syntisten ystävä!”
Ville Virolainen
Uudenkaupungin seurakunnan suntio