Kahdeksankymmenen vuoden takaiset oman maan tapahtumat ja tunnelmat vyöryivät esiin Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan takia. Keskuudessamme on vielä veteraaneja, leskiä sekä sotaorpojen sukupolvi, joita menetykset aikanaan henkilökohtaisesti eniten koskettivat. Uutiskuvat Ukrainasta varmasti herättävät heille erityisen paljon omakohtaisia kipeitä muistoja.
Kaatuneitten muistopäivä on minulle erityisen merkityksellinen ja se saa tunteita pintaan. Omassa perheessäni ja suvussani menetykset olivat raskaat, kuten kymmenissätuhansissa muissakin perheissä sotavuosina 1939–1945. Sotaorvoksi jäi silloin kaikkiaan noin 55 000 lasta. Sota muutti monen perheen elämän pysyvästi ja monet joutuivat lisäksi jättämään kotinsa ja lähtemään evakkoon kauas kotiseudultaan.
Nykyisissä turvallisissa ja yltäkylläisissä oloissamme on vaikea kuvitella minkälaista elämä oli sota-aikana ja jälleenrakennuksen vuosina. Isättömät lapset ja puolisonsa menettäneet ja epäilemättä hyvin uupuneet äidit ovat kantaneet erityisen raskasta taakkaa. Monen lapsuus loppui lyhyeen. Omasta isästänikin voi sanoa, että hänestä tuli isäntä taloon 7-vuotiaana, pikkuveli oli taaperoikäinen ja perheen nuorin lapsi, tätini, syntyi isänsä menehtymisen jälkeen.
Sodan kokemuksia ei perheessäni juuri ole kuultu. Sotasukupolvea edustaneet isovanhempani ovat kuolleet ja seuraava sukupolvi oli silloin vasta pieniä lapsia. Muutkaan vanhemmat läheiset eivät sota-aikaisia tunnelmia juuri kertoneet.
Vaikeneminen oli kai sen ajan tapa. Onneksi tallella on laatikollinen isovanhempieni kirjeenvaihtoa kodin ja sotatantereiden välillä. Säilyneet kirjeet himmeine lyijykynämerkintöineen ovat aarre ja pysyvä muisto meille jälkipolville itsenäisyyden puolesta annetusta uhrista. Kirjoituksissa voimme tutustua isovanhempiimme, joita emme koskaan saaneet tuntea tai tavata.Ovatko sotasukupolven kokemukset jotenkin jättäneet jälkensä seuraaviin sukupolviin. Taisteluista on kulunut aikaa jo paljon, mutta toisaalta kuitenkin vähän. Kun synnyin, oli vasta 20 vuotta kulunut jatkosodan päättymisestä. Sellaista on tutkittu, että sodan jäljet näkyisivät useiden sukupolvien ajan. Traumoista en tiedä, mutta jos jotakin, ainakin uutteraa työntekoa, maanpuolustushenkeä ja yhteisen hyvän edistämistä sekä reiluutta on pidetty arvossa. Ehkä se on omalla kohdallani myös sitä, että kaipaa pihalleen lipputankoa Suomen lipun nostamiseksi salkoon tai on mukana maanpuolustusyhdistyksen toiminnassa tai varautuu ja valmistautuu mielessään aina kaikkeen.
Aikaa on oman maamme aseellisesta puolustuksesta kulunut jo vuosikymmeniä. Muistot ajan myötä himmentyvät ja tuntuvat yhä kaukaisimmilta. Unohtaa ei kuitenkaan saa.
Ollaan hyviä toisillemme.
Hanna Vuola
kaupunginvaltuutettu (kesk)
maanpuolustusnainen