Nyt tuossa selän takanani, työhuoneen Lundia-hyllyssä, on nelisenkymmentä mapillista dioja ja valokuvia yli 46 työvuoden ajalta. Kymmenien tuhansien ”ruutujen” joukossa on kuvia takavuosien Vakka-Suomesta, mutta myös sisällissotien ja luonnonkatastrofein uhreista, olympiavoittajista, menestyneistä liikemiehistä, poliitikoista, rikkaista ja köyhistä. Toimittajan filmille on tallentunut kuvia ja tapahtumia eri puolilta Suomea, mutta paljon myös maailman eri kolkista.
Paljon käytetty ja vähän kulunutkin sanonta ”kaukaa näkee paremmin lähelle” pitää kyllä paikkansa. Äänekkäästä kritiikistä huolimatta asiat ovat Suomessa valtavan hyvin. Se ei tarkoita, etteikö parantamisen varaa olisi. Silti kärkäs valittaminen taitaa olla kuitenkin enemmän totuttu tapa kuin aiheellinen kannanotto.
Uudessakaupungissa ihmiset ovat ainakin näin kesäaikaan valtavan tyytyväisiä kotikaupunkiinsa, mutta silti vakkasuomalainen löytää aina myös sen toisen näkökulman! Maailman onnellisuustutkimusta tarkastellut tutkija totesikin sarkastisesti, että Suomi on maailman onnellisin kansa, koska täällä saa vapaasti valittaa kaikesta.
Yhteiskunnallisen keskustelun, poliitikkojen kommenttien, sosiaalisen median kritiikin ja iltapäivälehtien otsikoiden perusteella voisi ajatella, että me olemme poikkeuksellisen tyytymättömiä nykymenoon. Olivatko ihmiset viisi vuosikymmentä sitten yhtä kriittisiä ja tyytymättömiä kuin nykyään?
Yksinkertaista ja oikeaa vastausta ei ole. Ensinnäkin mielikuva nykyisestä tyytymättömästä enemmistöstä on pitkälti väärä. Moni on aidosti tyytyväinen elämäänsä. Valitettavasti nykyisessä huomioyhteiskunnassa ei enää pärjää vanhoilla pelisäännöillä. Pitää erottua ja tulla huomatuksi. Paikallispoliitikonkin pitää tiivistää, kärjistää tai muotoilla sanomisensa populistisen ärsyttäväksi. Äänekäs arvostelu ja kärjekäs moite on uutinen. Kiitoksesta ei synny otsikkoa. Tässä selitys sille, miksi kielteisyys tuntuu lisääntyneen.
Olisi väärin väittää, että puoli vuosisataa sitten ei olisi asioista kiistelty. Kyllä erimielisyyksiä riitti, mutta koen, että tunnelma oli kuitenkin jollakin tavalla erilainen. Silloin uskottiin – erilaisista poliittisista näkemyksistä huolimatta – että rakennamme parempaa tulevaisuutta yhdessä. Nyt näen liian usein, miten tulevaisuuteen liitetään pelko ja ahdistus, katastrofi ja tuho.
Vuosikymmenten väliset erot näen nuoremmissa sukupolvissa. Ennen jokainen pyrki omista lähtökohdistaan eteenpäin. Vallalla oli edesmenneen presidentti Mauno Koiviston tiivistämä ajatus. ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”. Uskalletaanko nykyään ajatella näin?
Tutkimustulosten mukaan ei oikein uskalleta. Elämänsä alkupuolella olevat nuoret pelkäävät parisuhteita tai eivät uskalla hankkia lapsia. Opiskelijat eivät uskalla lähteä vaihto-oppilaiksi. Moni pelkää, ettei saa valmistuttuaan työtä. Nuorten mielenterveysoireilu tuntuu lisääntyneen. Yritykset välttävät investointeja ja vaativat tukea valtiolta ja kunnilta. Joka päivä pohditaan sodan mahdollisuutta ja analysoidaan Venäjän johdon tarkoitusperiä.
Vähän vahingossakin syntynyt kielteisyyden kierre pitäisi saada katkeamaan. Se on vaikeaa, sillä muille arvoa ja kiitosta antavan sekä yhteistyötä korostavan on tosi vaikea nykypäivänä päästä julkisuuteen. Koskeeko tämä myös Uuttakaupunkia?
Me Viikaistenmäeltä vuosikymmeniä sitten mäkeä alas marssineet emme tienneet, mitä elämä tuo tullessaan. Mielessä oli silti haave tai unelma. Maailma on meitä ja valloittamista varten!
Toivottavasti tulevina vuosina hienosta Wintteristä ulos marssivat nuoret uskaltavat rohkeasti unelmoida omasta tulevaisuudesta.
Usein unelma toteuttaa tavalla tai toisella itsensä.
Hannu-Pekka Laiho
Kirjoittaja on entinen ukilainen, eläkkeellä oleva viestintäjohtaja ja toimituspäällikkö