Itselle tarkoitettu tokaisu tupsahtaa ulos kuin itsestään. Uskon sen liittyvän vanhenemiseen ja kontrollinarun löystymiseen. Ei ole niin väliä, milloin ja mistä aukosta törähtää tai valuu jotain ulos. Tai että joku sen näkee tai kuulee.
Usein sadattelen itsekseni tyyliin: ”Mitä tuokin tuossa tekee? Kuka on jättänyt sen siihen?” Tai mikä oikein on, kun ei onnistu. Tavarat putoavat käsistä, matonkulma vie nokilleen. Ei mene lanka neulansilmään eivätkä sakset leikkaa kunnolla.
Kukaan ei ole kuulemassa eikä ottamassa opikseen. Mutta itselle tulee parempi olo, kun saa hetimmilteen sadatuksensa sadateltua.
Silloin tällöin hihkun yksikseni, kun saan jonkun homman valmiiksi. ”Hyvä Merja! Kohti seuraavaa koitosta!”
Olen alkanut myös hymyillä huomaamattani. Suupielet nousevat, kun näen jotain hellyttävää. Usein siihen liittyy silmien kostuminen, joten ehkä voi puhua liikuttumisesta.
Hymyä ei aiheuta oma erinomaisuuteni, vaan toisten. Naamavirneeni holtittomuus ulottuu kaiken ikäisiin. Kun vaikkapa joku laulaa kauniisti, antaa nappisyötön jalkaan tai suoriutuu tehtävästä mainiosti, niin kasvoilleni avautuu mairea hymy. Iloitsen onnistumisesta.
Useimmiten läikähdyksen aiheuttaa lasten innostuneisuus. Esimerkiksi kun napero katselee silmät kirkkaina taivaalta tipahtelevia lumihiutaleita kuin suurtakin maailman ihmettä. Tai pyörittelee pulleissa käsissään taikinaa.
Tai hypähtelee kadulla ja loruttelee. Tai huikkaa oven takaa: Kukkuu! Tai kiikuttaa aikuiselle löytämänsä ökkömönkiäisen, ja on tohkeissaan löydöstään.
Lapsi kysyy suoraan ujostelematta, imee varauksetta, vastaanottaa lämmöllä kädet ojossa ja silittää kiitoksen.
Milloin aito hämmästys ja innostuneisuus karisee meistä? Riemukkaampaa olisi aloittaa jokainen päivä ennakkoluuttomana. Uusi päivä voi tuoda tullessaan vaikka mitä mukavaa. Nurkan takaa eteen saattaa tupsahtaa uusi tuttavuus tai vanha kamu.
Alkaako suorittaminen, kun aloitamme koulun? Tai kun me aikuiset sanomme: Sinä olet jo niin iso poika, että sinun pitää aikuistua, tehdä sitä tai olla tekemättä tätä. Pitää osata, saada kymppejä, opiskella nopeasti ammattiin, säästää rahaa ja maapalloa, muistaa jo 18-kesäisenä, että sukanvarteen jää euroja eläkevuosiksi.
Alamme suorittaa, tehdä niin kuin pitää tehdä, haalia tavaraa, menestystä ja toisten hyväksyntää, peukutuksia. Siinä pyörässä saattaa kadottaa itsensä ja elämänilon.
Miksei aikuinenkin voisi hypähdellä kadulla tyytyväisenä. Lauleskella vastaantulijoille: ”Haen rakkaat lapseni päivähoidosta. Jospa pyörittelisin vaimolle lihapullia. Pusun sujautan poskelle. Pelataan illalla porukalla Kimbleä. Olenpa onnellinen!”
Kunpa osaisin innostua eteeni tulevista asioista; pienistä, isoista ja siltä väliltä. Vastaanottaisin ne sellaisina kuin ne tulevat. En murehtisi turhaan etukäteen; etenkään niistä, joille en voi tehdä mitään.
Pystyisinpä keskittymään täysillä ihmisiin, jotka kohtaan. Kanssakulkijat ja vastaantulijat ovat eliksiiriä. Joku viisas on sanonut, että elämä koostuu kohtaamisista, on pitkä kohtaamisten ketju.
Olisinpa hetkessä kiinni, enkä miettisi, mitä vielä on tekemättä tänään, huomenna, ensi viikolla, vuoden päästä.
Iloitaan ja kohdataan ihmisiä varauksetta, hypitään riemuiten ja kaadutaan taidokkaasti. Vastoinkäyminen ei ole piste. Tai oikeastaan ei käytetä enää sanaa vastoinkäyminen, vaan se on mahdollisuus oppia uutta. Kun lasi kaatuu, niin se on puoliksi täynnä eikä tyhjä.
Tartutaan hetkeen. Eletään tässä ja nyt. Autetaan, kiitetään ja kerrotaan toisista hyviä asioita sanoin, katsein, hymyin ja huokauksin.
Merja Ryhtä
toimittaja