Ensimmäisen junan saapuminen Uuteenkaupunkiin sata vuotta sitten oli siihen aikaan niin suuri juttu, ettei sen merkitystä tänä päivänä välttämättä täysin ymmärrä. Museonjohtaja Mari Jalava kertoi juhlapuheessaan, kuinka jo vuonna 1887, eli lähes neljä vuosikymmentä aikaisemmin, merikapteeni Robert Hartman teki aloitteen rautatiestä.
– Ensimmäinen anomus valtiopäiville tehtiin kymmenen vuotta myöhemmin, 1897, mutta kului vielä yli kymmenen vuotta ennen kuin päätös radan rakentamisesta lopulta vuonna 1909 tehtiin, Jalava taustoitti.
Päätösuutisen jälkeen kaupungissa järjestettiin kansalaisjuhla, soittokunta marssi kaduilla ja ihmiset sytyttivät kynttilöitä ikkunaan.
Rautatietä rakennettiin kaikkiaan 7,5 vuotta. Työt tehtiin käytännössä käsityönä ja työntekijöitä oli eri aikoina jopa 300–700. Rata valmistui hiljalleen ja monia merkkipaaluja ehdittiin juhlistaa useamman kerran ennen varsinaista pääjuhlaa.
Satavuotta sitten juhlajunan saapumista varten kaupunkilaisia oli saapunut rautatiesasemalle satoja ellei tuhansia. Mukana oli myös kaupungin korkeita virkamiehiä ja päättäjiä. Paikalla oleva yleisö huusi höyryjunalle kolminkertaisen ”Eläköön”-huudon.
Koivuin ja Suomen lipuin koristeltu höyryjuna toi kaupunkiin arvokkaita vieraita, kuten maaherran ja rautatiehallituksen korkeita virkamiehiä.
– Pormestari toivotti vieraat tervetulleiksi ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja piti juhlapuheen. Puheissa kerrattiin rautatiehankkeen vaiheita ja kiitettiin hankkeen valmistumiseen vaikuttaneiden panosta.
Liikennöinti radalla alkoi virallisesti syyskuun alussa 1924. Vuotta myöhemmin rata virallisesti vihittiin, jolloin se oli valmistunut kaupungin keskutaan Kalarantaan ja satamaan.
Henkilöliikenne kulki kuitenkin vuoteen 1933 saakka pelkästään varsinaiselta asemalta, jota kaupunkilaiset kutsuivat ”isoksi asemaksi”.
– Tuon vuoden alusta lähtien henkilöjunat tulivat myös kaupungin keskustaan. Vuonna 1956 rakennettiin uusi seisakerakennus tähän kohdalle, johon juna nyt pysähtyi, Jalava osoitti.
Ensimmäisinä vuosina matka Uudestakaupungista Turkuun kesti kolme ja puoli tuntia ja kaupunkien väliä kulki kolme edestakaista vuoroa. 1930-luvulla vuoroja oli jo viisi.
Alkuaikoina junia vetivät höyryveturit, mutta 1930-luvulla moottorivaunujunat alkoivat yleistyä hiljalleen.
Perjantaiksi kaupunkiin saapunut juhlajuna Lättähattu-kiskobussi oli tuttu näky radalla 1950-luvulta lähtien kuten myös punaiset ”porkkanajunat”. Henkilöjunaliikenteen päättymisen aikaan radalla kulkivat dieselveturien vetämät junat.
– Sen jälkeen täällä ovat tavarajunaliikenteen lisäksi liikennöineet vain nämä erilaiset museojunat, Jalava huomautti.
Tavaraliikenteellä on Jalavan mukaan ollut koko radan historian ajan merkittävä vaikutus. Aikoinaan rataa pitkin kulki muun muassa maataloustuotteita, kalaa, kiveä ja postia. 1950-luvulla rataa jatkettiin Hepokarin satamaan ja myöhemmin Hangon saareen.
Saaressa sijaitseva lannoitetehdas on tänä päivänä radan suurin ja käytännössä ainoa käyttäjä lukuunottamatta erilaisten yhdistysten järjestämiä museojunamatkoja.
– Saammeko vielä joskus lähteä junalla Turkuun ja jatkoyhteyksiin, ei ole tällä hetkellä kai kenenkään tiedossa, seuraamme kuntalaisina tilannetta mielenkiinnolla, Jalava pohti.
