Vaikeina aikoina olen huomannut omien kuvien antavan uskoa ja voimaa. Ystäväni oli nujertunut sairauksien ja vanhuuteen kuuluvien luopumisten alle. Ei ole tulevaisuutta, ei ole luvassa parempaa elämää, hän itki. Lapset perheineen asuvat kaukana. Hän ei pystynyt enää asumaan kotonaan, itsetunto oli kateissa. Tuttua monelle.
Ehdotin katselemaan vanhoja kuvia hänen menestyksestään työelämässä. Perhekuvat lapsista pieninä itkettivät, mutta muistot töistä virkistivät, vaikka eihän siellä aina ruusuilla tanssittu, mutta vauhtia oli riittänyt. Hän oli pitänyt työstään ja kuvien äärellä hän tajusi miten ihmeellisiä kokemuksia hän oli saanut vuosien varrella kokea. Hän teetti joistakin kuvista itselleen suurennoksia, levitteli niitä pöydälle ja seinille pienessä asunnossaan. – Tuossa olen patikoimassa tuntureilla. Ja katso, olen joskus yrittänyt kalastaakin, hän iloitsi. Kadonnut itsetunto kasvoi kohisten.
Hän löysi kuvan menneestä rakkaudesta ja nyt sekin pääsi seinälle: – Kenelle se kuuluu, kenen kuvia täällä on, hän puuskahteli.
Muistisairauksiin kuvien katselu usein auttaa, mutta ystävälläni ei ollut muistin kanssa ongelmia. Elämän voima oli se, joka oli ollut kadoksissa.
Ei hän ollutkaan reporanka rähjä vaan kyllä hän yhä pysyisi tekemään kaikenlaista hauskaa Hän oli rakastanut hevosia ja ratsastusta ja ystäväni alkoi pohtia missä vanha voisi vielä ratsastaa. Ratsun selässä ei tarvita rollaattoria. Hän kävi jo kaupassa katsomassa ratsastussaappaita.
Hän selaili Työväenopiston ohjelmaa, ja alkoi uudelleen lukea kirjoja muinaisesta Egyptistä, hänen lempiharrastuksestaan entisinä aikoina. Hän innostui jopa pohtimaan voisiko päästä sukeltamaan? Saisiko hän lentää kaukomaille sydämestä huolimatta?
”Vanhallakin on hampaat”, oli napakka vastaus perheelle, joka huolestui yllättävästä aktiivisuudesta. Siinä oli muka jotakin epäilyttävää.
Masentuneiden ja yksinäisten kannattaisi katsella voittoisia kuvia menneisyydestä. Ei nyyhkien ja kaihoten vanhoja hyviä aikoja, vaan oman itsensä löytämiseksi. Vuosista huolimatta ihminen pystyy oppimaan uutta ja jatkamaan harrastuksiaan uuteen tilanteeseen sopeutuneena.
Monet vanhemmat ihmiset eivät pidä nuorten ottamista selfieistä ja oman naaman kuvaamisesta kaikkialla. Itserakkautta ja narsismia, on yleinen mielipide. Kyllä vanhojenkin pitäisi totutella uuteen minäänsä. Vanha vain tarvitsee rohkeutta. Jo vuosia ennen selfieaikaa Amerikan ystäväni halusi kuvata itseään periaatteella minä itse puussa, kuussa ja maassa: – Jotta joskus muistaisin, millainen olen ollut, hän sanoi. Ajatus on meillä vieras, mutta ymmärsin.
Masentunut ystäväni on virkistynyt kuin kukka sateen jälkeen. Hän ei enää nyhjötä kotona vaan on lähtenyt reippaasti kaupungille rollaattorinsa kanssa.
Elämän voima löytyy omista aloitteista. Kaiva voimakuvat kaapista ja avaa ovi ihmisten pariin.
Pirkko Arstila
freelancer