Uutisotsikoiden perusteella valta on sekä puolueissa että ay-liikkeessä keskittynyt johdon ympärillä olevalle ydinjoukolle. Demarien johto paimensi omiaan rajalain taakse, ruotsalaisten puheenjohtaja puoluettaan vuosi sitten hallitukseen ja kärkkäin ay-liike aktiivejaan viime keväänä lakkoilemaan.
Kunnista ja kaupungeistakin on tullut vähän kuin yrityksiä. Valtaa käyttävät virkamiehet. Joissakin johtoporukan muodostavat palkolliset sekä valtuuston ja hallituksen puheenjohtajisto. Joskus kimppaan pääsevät myös valtuustoryhmien puheenjohtajat.
Ei ole harvinaista, että joku vaaleilla valittu luottamushenkilö valittaa yleisönosastokirjoituksissa jääneensä kokonaan kunnan asioiden valmistelun ulkopuolelle. Mistä tällainen kehitys johtuu? Onko vallan keskittyminen tarkoituksellista, vai seuraus jostakin muusta?
Minusta tuntuu, että vuosikymmeniä sitten kunnallinen päätöksenteko oli jotenkin lähempänä kuntalaisia. Muistan hyvin, miten Uudenkaupungin lähikuntien valtuustojen ja hallitusten esityslistat tulivat aina Uudenkaupungin Sanomien toimitukseen. Tärkeimpien lautakuntienkin asiat olivat avoimesti esillä.
Toimituksessa oli usein maanantai-iltoina valtava kiire, kun monen kunnan valtuustot tai hallitukset kokoontuivat samana maanantaina. Tärkeimmät päätökset yritettiin saada seuraavan päivän lehteen. Se onnistui niin, että uutisjutun luonnos oli esityslistan ja taustatiedon perusteella kirjoitettu päivällä valmiiksi. Illalla varmistettiin, mitä kokouksissa oli päätetty ja täydennettiin uutista, jos tarvetta oli.
Toimittaja saattoi aina soittaa Ensio Kiukkoselle Kalantiin tai Matti Jalavalle kaupunginkansliaan ja valmisteltavien asioiden tilanne aukeni hetkessä. Mutta jo minun paikallislehtiurani loppuaikoina alkoi ilmaantua kuntia, joiden kunnansihteeri joutui sanomaan, että ”kunnan vahva mies” – valtuuston tai hallituksen puheenjohtaja – on kieltänyt esityslistojen toimittamisen lehdille. Ensimmäinen tiukan linjan ”ritari” taisi olla eräs Taivassalon kunnanvaltuuston puheenjohtaja.
Tiettyyn rajaan asti ymmärrän, miksi aiempi laaja demokratia on kaventunut. Virkamiesten näkökulmasta asiat eivät etene, jos kaiken kanssa vatuloidaan kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Luottamusmiesten nurkkakuntaisten intressien yhdistäminen kunnan etuun ei aina ole sekään helppoa. Eivätkä luottamustehtäviin valitut, änkyröivät vastarannan kiisketkään helppoja ole.
Vaikeuksista huolimatta kuntalaisten – ja tietysti vaaleilla valittujen luottamusmiesten – huomioiminen on kokonaisuuden kannalta välttämätöntä. Suomalaisen demokratian peruskivi on edustuksellisuus. Me äänestämme luotettuja ihmisiä hoitamaan asioitamme parhaalla mahdollisella tavalla. Kansanedustajat ja valtuutetut ovat siis meidän asiallamme.
Tietysti on myös niin, että joskus päätettäväksi tulee monimutkaisia asioita, joiden hahmottaminen ei tavalliselle matti meikäläiselle ole kovin helppoa. Silloin mitataan vaaleilla valitun edustajamme ymmärrys, osaaminen ja uskallus. Tästä on hyvä esimerkki kesän rajalaki. Kansanedustajien piti päättää, kumpi painaa enemmän, Suomen kokonaisturvallisuus vai ihmisoikeusjuridiikka.
Totesin aiemmin, että pohjoismaisen demokratian ydin löytyy edustuksellisuudesta. Mutta se löytyy myös avoimuudesta. Siksi on valitettavaa, että kansainvälinen kehitys on johtanut siihen, että esimerkiksi suomalainen sanomalehdistö on isojen taloushaasteiden keskellä. Demokratia tarvitsee paikallisia ja alueellisia lehtiä. Muuten tieto ei kulje.
Hannu-Pekka Laiho
Kirjoittaja on
entinen ukilainen, eläkkeellä oleva viestintäjohtaja ja toimituspäällikkö