Tammi oli lapsuuteni ensirakkaus, ystäväni puu.
Seuraavan kodin pihassa ei ollut tammia, vaan vaahteroita sitäkin enemmän. Me lapset kahlasimme vaahteranlehdissä, heittelimme niitä ilmaan ja nauroimme, kun ne putosivat päällemme.
Vaahteran runko oli niin paksu, että twist-narua oli vaikea kiertää sen ympäri. Kun naru oli kerran kierretty puun ympärille, siellä se sai olla odottamassa hyppijöitä. Ja mehän hypimme.
Nuorena aikuisena asuin vuokrakerrostalokämpässä, joka ei ollut kauneudella pilattu. Muovimatot olivat kuluneet ja seinät tylsänväristä tapettia, mutta ikkunoista näkyi koivuja, kuusia, tuomia ja vaahteroita. Yksi vaahtera kurkotteli oksiaan makuuhuoneen ikkunalle. Se helisteli lehtiään, vaihtoi väriään ja piristi harmaita päiviä.
Omille lapsille rakensimme majan puuhun. Kun mies innostui nikkaroimaan, mikään pieni maja ei riittänytkään. Suuren vaahteran oksille rakennettiin pienoistalo, johon mahtui kuusikin lasta yhtä aikaa. Turvallisuus ennen kaikkea, minitalolle piti rakentaa tietenkin myös seinät ja tukevat portaat. Vaahtera kannatteli ylpeänoloisena taloa sylissään. Usein itsekin kiipesin sinne katselemaan maisemia.
Kun mummonmökki maalta myytiin, silittelin kiittäen vaahteran kaarnaa. Se oli ollut hyvä ja turvallinen syli lapsilleni.
Kun olimme hankkimassa taloa kaupungista, yksi vaatimus meni kaiken muun ohi. Halusin pihan, jossa kasvaisi iso puu. Sellainen löytyi. Keskellä pihaa kasvoi tukeva korkea vaahtera. Pihassa oli myös monta vänkyrää omena- ja luumupuuta.
Talossa oli asunut vanha pari, joka ei jaksanut enää hoitaa pihaa. Leikkasimme hellävaroin hedelmäpuita oksa ja vuosi kerrallaan. Vänkyräiset puut alkoivat tuottaa satoa monta hillopurkillista, mehupulloa täyteen ja piirakoiksi uuniin.
Elämän ruuhkavuosina manailin vaahteraa. Sen lehdet olivat raskaat, niitä kertyi paljon ja ne tukkivat haravan. Silti en olisi luopunut vaahterasta, mutta en tiennyt, että niin kävisi kuitenkin.
Yhtenä päivänä myrsky katkaisi vaahteran. Kun tulin töistä kotiin, vaahtera makasi riutuneena pihakeinun päällä. Ystävällisesti se oli valinnut kaatumissuunnaksi keinun, eikä talomme kattoa. Kun puu sahattiin ja pilkottiin, mieleni oli apea. Sen jälkeen piha näytti autiolta ja karulta. Lapsetkin olivat muuttaneet pois kotoa. Ehkä vaahtera tiesi, että mekin olimme lähdössä.
Puolen vuoden päästä muutimme. Nykyisessä pihassamme ei ole isoa tammea, eikä vaahteraa. Pihassa oli vain yksi omenapuu ja tuijia, kun pihasta tuli meidän. Aluksi piha ahdisti. Siitä puuttui se tärkein, iso luottopuu. Piha on niin pieni, ettei siihen edes mahtuisi kookasta puuta, enkä ehtisi nähdä sen kasvavan yli katonharjan.
Olemme istuttaneet pihalle lisää omenapuita ja viimeksi kirsikkapuun. Kun istutin sen, kuvittelin mielessäni keväisen kukkapilven, mutta kirsikkapuuhun puhkesikin vain yksi kukka. Vieressä omenapuut kukkivat runsaina, mutta jostain syystä ihastuin juuri tähän yhteen kirsikankukkaan.
Puu muistuttaa, miten ohut elämänlanka on. Jännitän jo, miltä kirsikkapuu näyttää ensi keväänä. Kukkiiko se, vai kuihtuuko.
Tutkijat ovat saaneet selville, miten puut viestivät. Kun toukka käy puun kimppuun, puu alkaa erittää hajua ja varoittaa muita puita. Hätäviestin ansiosta naapuripuut alkavat kehittää lehtiinsä pahaa makua, jotta toukka ei niihin tarttuisi.
Maan alla puut viestivät toisilleen juuriensa sienirihmaston kautta ja jopa syöttävät jälkeläisiään.
Puut ovat yllättävän älykkäitä.
Teija Uitto