Kaikki olivat heränneet ja söimme aamiaista. Lapseni oli niin innoissaan, että hän halusi syödä aamiaista ulkona. Otimme kuvan muistutukseksi ja pakkasimme sitten tavarat, siivosimme ja lähdimme matkaan. Matka Utsjoelta Nordkappiin alkoi. Ennen kuin pääsimme Norjaan, kävimme kysymässä rajatoimistolta, tarvitsemmeko paperia tai jotain sellaista, jotta pääsemme Norjaan. Mieheltäni kesti melkein puoli tuntia kysyä kaikesta niin tarkasti, että siitä tuli ainakin tylsää minulle. Rajalla oli iso silta, sen vieressä tie oli Norjasta.
Matkalla huomasin, että puut olivat alkaneet ohentua ja pituus pienentyä. Sitten tuli maantiede mieleni ja ajattelin, että auringon määrä ei riitä maapallon pohjoisosassa, joten kasvu on hidasta ja riittämätöntä. Nyt alkoivat nuo vuoret. Itse asiassa tie oli kuin vuoren ja joen välissä. Tunsin olevani Nepalissa. Myös Nepalissa on samanlainen tie, jonka toisessa osassa on vuori ja toisessa joki.
Tiellä näki niin paljon erilaisia hirviä, siellä oli valkoinen hirvi. Kuinka kaunis se olikaan. Silloin tuntui, että tie oli tehty väärään paikkaan, koska niitä on niin paljon, mikä sai minut todella tuntemaan, että paikka on heidän, ei meidän. Heidän kodeissaan olemme tehneet meille polun, joka voi itse asiassa olla heille vaarallinen.
Olen kuullut, että monet hirvet kuolivat tiellä auton törmäyksen seurauksena. No, maailma on tällainen, ajatellaan luontoa myöhemmin, katsotaan ensin, mikä on hedelmällistä ihmisille. Mutta meidän tulisi aina tietää, että luonto on niin vahva, että se voi tuhota kaiken, jos se haluaa, kuten tulvan, maanjäristyksen jne. Joskus tuntuu siltä, että sitä on liian vaikea käsitellä.
No, en halua vaihtaa aihettani toiseen, vain sellaiseen tunteeseen, joka minulla oli, kun näin nuo asiat. Matkalla oli niin lumoavia jokia ja vuoria, että emme ole oikeastaan puhuneet mistään muusta kuin luonnosta. Jatkuu…
Pooja Shah
kirjoittaja on muuttanut Uuteenkaupunkiin Nepalista ja opiskellut suomen kieltä