Viisi miestä Pyhämaan Edväisistä lähti Pookin vesille nostamaan verkkoja elokuun lopulla vuonna 1835. Tuuli kaatoi heidän veneensä ja kaikki hukkuivat. Heitä kaipaamaan jäi yli kaksikymmentä lähiomaista: vaimoja, lapsia, isiä, äitejä ja sisaruksia.
Kyseessä on yksi murheellisimmista kalastajia kohdanneista onnettomuuksista Uudenkaupungin merialueella.
Kaikkiaan Uudessakaupungissa hukkui vuosina 1835–1994 noin neljäkymmentä kalastajaa, kertoi Jarmo Saarinen marraskuun merellisessä illassa.
Tietoja Uudenkaupungin alueen hukkumisonnettomuuksista on aikanaan kerännyt talteen Risto Nummelin , joka tallensi paljon muutakin tärkeää tietoa. Jarmo Saarinen täydensi hänen luetteloaan hukkumisista varsinkin Uudenkaupungin Sanomista löytyvistä onnettomuusuutisista ja muista tiedoista.
Uutiset ja tiedot kalastajien hukkumisista ovat murheellista luettavaa. Paitsi, että onnettomuuksissa menetettiin ihmishenkiä ja joskus kalastajan ”koko” omaisuus, ne aiheuttivat usein omaisille suuren surun lisäksi uhan koko perheen toimeentulolle.
Jarmo Saarinen jaotteli kalastajien hukkumisonnettomuudet olosuhteitten mukaan, syynä saattoi olla myrsky tai kova tuuli, heikot jäät, karilleajo, rääkkipyynnin vaarat, pyydykset ja muut seikat.
Olosuhteisiin varautumisessa tapahtui periaatteessa merkittävä muutos Yleisradion perustamisen myötä vuonna 1926. Silloin käynnistyi yksi vanhimmista radio-ohjelmista Säätiedotus merenkulkijoille eli Merisää. Isonkarin tiedot olivat ja ovat tämän alueen merellä liikkujille tärkeitä.
– Radioita ei veneissä silloin vielä tietenkään ollut eikä juuri kodeissakaan. Barometriäkään ei kalastajien käytössä myöskään ollut. Merellä liikkuvat osasivat toki itsekin pilvistä, tuulesta ja muusta päätellä sään mahdollisia muutoksia, mutta oliko aina mahdollisuuksia varotoimenpiteisiin, Jarmo Saarinen kysyi.
Heikkojen jäiden uhreista hän kertoi yhtenä esimerkkinä lokalahtelaisen kalastajan Martti Lehtosen kohtalosta. Hän oli joulukuussa vuonna 1933 tulossa Uudestakaupungista potkukelkallaan Sundholman alueella ja päätyi pimeässä sulaan Vartiovuoren kohdalla.
Avunhuudot kuultiin kartanossa ja apuun lähdettiin heti, mutta virta oli vienyt miehen. Potkukelkka, johon hän oli kiinnittänyt ostoksensa, saatiin nostettua.
Vaaroja liittyi myös ajoverkko- eli rääkkipyyntiin, jossa ajelehdittiin merellä verkot veneeseen kiinnitettynä. Muun muussa Rosbergin veljekset Pyhämaan Kukaisilta joutuivat veneineen onnettomuuden uhreiksi, kun ilmeisesti saksalainen laiva törmäsi pimeässä veneeseen. Kalastajia ei koskaan löydetty.
Erityisen koskettavia ovat Viisastenkarilla asuneen Lehtosen perheen kohtalot. Perheen 24-vuotias poika Arttur hukkui huhtikuussa vuonna 1933 heikkoihin jäihin Putsaaren aukolla. Saman vuoden elokuussa sisarukset Kaarlo , Anna ja Akke hukkuivat kalastusmatkalla myrskyssä ulkomerellä.
Merivartiosto löysi heidän veneensä vesilastissa ja Anna ja Akke makasivat kuolleina veneen pohjalla. Kaarloa ei löydetty.
Anna ja Akke Lehtonen tuotiin kotisaareltaan Uuteenkaupunkiin haudattaviksi. Valkeat arkut tuotiin veneellä Kaupunginlahden rantaan ja ruumissaatto kulki kaupungin halki hautausmaalle. Nuoria kalastajia oli hyvästelemässä heidän viimeisellä matkallaan monisatalukuinen saattojoukko.
Mitä olisi ollut mahdollisesti tehtävissä hukkumisonnettomuuksien estämiseksi tai vähentämiseksi?
– Yleinen käsitys on ollut, etteivät kalastajat osaa uida. Pitääkö se paikkansa, on eri asia. Monissa onnettomuuksissa ei uimataito välttämättä olisi kuitenkaan pelastanut hukkumiselta. Pelastusvälineitä – esimerkiksi pelastusliivejä – ei kalastusveneissä varhaisina aikoina ollut tai ei niitä ainakaan käytetty, koska ne olivat kovin hankalia kalastustyössä, Jarmo Saarinen pohti.
– Suomeen saatiin kalastusvakuutus vuonna 1914. Suomen Kalastuslehdessä oltiin tyytyväisiä, kun kalastajilla oli mahdollisuus vakuuttaa arvokkaimpansa eli veneet ja pyydykset, kalastajista itsestään ei sanottu mitään, hän päätti pohdiskelunsa.
Jarmo Saarinen kirjoittaa kalastajien hukkumiskuolemista myös tuoreessa ”Kalakaupunki jo syntyessään – Uudenkaupungin kalastuksen historia” -teoksessa.
Matti Jussila
