1800-luvun puolen välin jälkeen Suomen kaupungeissa ja etenkin Uudessakaupungissa kaavoitetut tonttien palokujat ovat vuosien aikana muuttuneet kaupunkia suojelevasta kohteesta itse suojeltavaksi.
Näin tulkitsee Turun yliopistossa digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmaa opiskellut uusikaupunkilainen Erkka Aaltonen, joka on tehnyt viime syksynä pro gradu -tutkielman puutaloalueiden palokujista ja niiden merkityksestä Uuteenkaupunkiin ennen ja nyt.
– Palokujien merkitys on muuttunut puukaupunkia tulipalolta suojelevasta rakenteesta suojeltavaksi historiallisen kaupunkirakentamisen osaksi, Aaltonen kiteyttää.
Muun muassa Uudenkaupungin museossa kesätyöntekijänä toiminut Aaltonen kertoo tutkielmaa tehdessään huomanneensa, ettei varsinaisesti suoraan palokujien historiaan tai niiden merkitykseen olla aiemmin syvennytty yksityiskohtaisesti.
Vaikka niillä on iso rooli Suomen kaupunkien ja kaupunkirakentamisen historiassa.
– Uudenkaupungin arkkitehtuuripoliittisessa ohjelmassa todetaankin palokujien olleen ja olevan hyvin merkittävä paikallinen maisemaidentiteetin osa, Aaltonen huomauttaa.
Palokujat ovat korttelin erillisten tonttien väliin jätetty tyhjä kaistale, jonka tarkoituksena on ollut estää mahdollisten tulipalojen leviäminen rakennuksesta toiseen. Kaistaleeseen oli usein istutettu erilaisia lehtipuita eikä näitä saanut kaataa eikä kaistaleeseen saanut rakentaa mitään.
Suomessa kaupunkikaavoissa aloitettiin huomioimaan paloturvallisuutta tehokkaammin etenkin Turun palon seurauksena vuodesta 1827 eteenpäin. Silloin palokujat vakiintuivat kaupunkirakentamisessa.
– Ennen vanhaan kaupungit ja korttelit olivat hyvin tiiviisti pakattu täyteen taloja eikä rakennusten välillä ollut paljoa tyhjää tilaa. Paloturvallisuuden parantamiseksi palokujien rakentamisen lisäksi myös katuja levennettiin ja lehtipuita istutettiin katujen varsille, Aaltonen luettelee.
Uudessakaupungissa uudisrakentaminen tuli kysymykseen kahden kaupunkia koskettaneen tulipalon jälkeen 1800-luvun puolivälissä.
Ominaiseksi kaupungin palokujien rakenteeksi muodostui noin 12 metriä leveä puutarha, joka yhdessä korttelin muiden palokujien kanssa jakoi korttelin neljään tonttiin muodostaen tuulimyllyn siipiä muistuttavan kuvion.
– Vastaavanlaisia palokujaratkaisuja tehtiin muuallakin, mutta kaikki ei samanlaisia ole. Ratkaisuihin vaikuttivat paikalliset olosuhteet, hän huomauttaa.
Tänä päivänä Uudenkaupungin palokujista tekee merkityksellisen niiden poikkeuksellinen säilyneisyys 1900-luvun jälkipuoliskolla tehdyistä uusirakentamisista huolimatta.
– Monessa kaupungissa ne hävitettiin aika tehokkaasti 1960–70-lukujen taitteessa. Paloturvallisuusratkaisujen kannalta niillä ei ole enää ollut samanlaista arvoa, Aaltonen selittää.
Keskustan hyvin säilyneet puutalokorttelit on määritelty valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. Palokujia on edelleen näkyvissä joissakin tonteilla kaupungin puutaloalueella. Osa on paremmin havaittavissa ja osa heikommin.
– Se on loppujen lopuksi hyvin harvinainen jäänne 1800-luvun kaupunkirakentamisesta. Kun täällä on näin isossa kokonaisuudessa säilynyt sen ajan kaavoitusta, on kulttuurihistorian ja -perinnön kannalta tärkeää suojella niitä, Aaltonen toteaa.
Toinen tärkeä syy palokujien merkitykseen hänen mielestään on vaikutus kaupunki-ilmeeseen. Esimerkiksi puuistutukset tekevät kaupunkimaisemasta idyllisemmän ja viihtyisämmän.
Ei välttämättä moni tule ajatelleeksi, että istutukset katujen varsilla etenkin puutaloalueella johtavat juurensa juuri 1800-luvun lopun paloturvallisuusratkaisuihin.
– Puustosta kaupungin alueella on tutkitusti hyötyä ihmisille monella tavalla. Puiden luoma yleisesti miellyttävämpi ympäristö tekee jo pelkästä ulkona liikkumisesta miellyttävämpää, Aaltonen päättää.
