Suomen toiseksi vanhin, vuonna 1880 perustettu VPK:n soittokunta on tiukasti osa kaupungin historiaa. Samalla se kulkee raikkaasti kohti nykypäivän haasteita.
– Nykyisin ohjelmiston pitää olla muuntautumiskykyinen, taipua moneen. Vähän klassista, perinteisiä suomalaisia marsseja, monenlaista viihdemusiikin genreä ja iskelmien helmiä, toteaa Leino.
Orkesterin merkitys on se, että soittajat saavat soitollaan ilahduttaa kuulijoita.
– Erilaisten musiikkityylien esittäminen herättää kuulijan mielessä myönteistä pöhinää. Pitkäikäiset musiikkiyhdistykset, kuten tämä, ovat jo instituutioita. Ne antavat kulttuurisen arvon tuntemuksia kaupunkilaisille.
Paitsi orkesterinjohtaja, Leino on myös kappaleiden sovittaja, säveltäjä ja vetopasunisti. Soittajasta johtajan pallille hän siirtyi vuonna 1997. Hän kouluttaa orkesteriin myös tulevaa polvea nuorisopuhallinyhtyeiden kautta.
Klarinetistit Pirjo Korpela ja Piipa Nivola olivat aikoinaan soittokunnan ensimmäiset naispuoliset jäsenet.
– Aloitin tässä porukassa 1974, joten yli 50 vuotta on tullut piliteltyä, nauraa Korpela.
Nivola aloitti samaan aikaan, mutta piti välillä pitkään taukoa. Ihanaa soittamisessa on musiikin lisäksi se, että samalla ei pysty murehtimaan turhia.
– Porukka ja yhdessä soittaminen on se juttu. Kun kuulee, kuinka se rupeaa soimaan. Klarinetin valitsin siksi, että se on kaikkein pienin kuljettaa, toteaa Nivola.
Pekka Harmovaara töräyttelee orkesterin matalinta ääntä, Es-tuubaa. Hän aloitti vuonna 1977.
– En ollut koskaan ennen soittanut. Kapellimestari Mikko Parviainen pyysi minua. Hän antoi soittimen ja siihen amerikkalaisen opasvihkon, muistelee Harmovaara.
Hän on itseoppinut muusikko, kuten moni muukin orkesterissa.
– Aikanaan se kävi niin, että otettiin vanhemman kaverin viereen nuori soittamaan. Nykyään ongelmana on se, että ikäännymme kovaa vauhtia. Nuoria ei tahdo kiinnostaa, vaikka olemme yrittäneet kaikin tavoin. Soittaminen ja laulaminen olisivat kuitenkin kauhean tärkeitä nuorisolle, hän pohtii.
Tuuban soittaminen on tekninen kysymys. Puhallusvoimaakaan ei tarvita erityisen paljon.
– Puhallustekniikka on soitinkohtaista. Jos vaikka trumpetisti kokeilisi soittaa käyrätorvea, se olisi tosi vaikeaa, vaikka suukappale on samankokoinen, tähdentää Kari Leino.
Tenorisaksofonisti Apa Lehtonen ja alttosaksofonisti Seppo Lähtinen kertovat, että soittimessa haastavinta on tasainen sointi.
– Saksofonista saa monenlaista ääntä. Kun soittaa paljon, äänen korkeus pysyy samana. Jos tatsia ei ole, ääni ei ole vakaa. Päivittäin tulisi harjoitella noin 15 minuuttia, he tuumivat.
Huilistit Jaana Kulmala ja Liisa Salminen kuvailevat, kuinka huilun äänen saa kohoamaan muiden yläpuolelle.
– Täytyy soittaa korkealta ja kovaa, vähän sellaisia lirutuksia.
Lapsena soittamisen aloittanut Kulmala soittaa myös Andante-orkesterissa, Salminen harjoittelee ”milloin kohtaus yllättää”.
Trumpetisteja on kolme: Jakke Virtanen , Kirsi Louhivuori ja Henna-Maija Vesola . Leino kuvailee trumpetteja puhallinorkesterin sähkökitaroiksi.
– Niillä on voimakas ja kirkas ääni, joka usein vie melodiaa.
Jakke ja Pasi Virtanen edustavat yhtä orkesterin isä-poika-pareista. Toinen pari on Markku ja Tuomas Takala .
– Poika rupesi ammattimuusikoksi, ja opiskeli Ruotsissa Kungliga Musikhögskolanissa, kertoo Markku pojastaan, Crusell-seuran puheenjohtajasta.
Soittajat muistelevat kaiholla purettua VPK:n paviljonkia. Siellä soittokunta tahditti monet tanssit.
– Vaikka paikka oli huonokuntoinen, se vei mennessään ison osan pois perinteestä, he toteavat.
Nykyään esiintymisiä kertyy vuosittain noin 10. Suurin niistä on marraskuinen viihdeilta. Keväällä kaupunkilaisia viihdytetään muun muassa puistokonsertissa ja Merefesteillä.
Ulkomaanmatkoja on tehty Baltiaan ja Saksaan. Mihin päin puhaltajat seuraavaksi suuntaavat, sen näyttää aika.
Sanna Halme
