Ja olipa kerran äiti, joka näki pienen koululaisen taidot suurempina kuin jaksamisen. Joka näki pään täynnä viisaita ajatuksia, mutta kasvot surullisina.
Ja olipa kerran pienen koululaisen ympärillä ihmisiä, jotka sanoivat, että pieni koululainen on laiska ja saamaton, kehittymätön. Ja pieni koululainen uskoi. Hän ei viitannut tunnilla ja huomasi, ettei koskaan ehtinyt tekemään yhtä paljon tehtäviä kuin vieruskaverinsa.
Ja eräänä päivänä, pieni koululainen pääsi pienluokalle. Hän sai tukea ja apua ja alkoi loistaa. Läksykirjat eivät enää kostuneet kyynelistä ja välillä nauru pulppusi hänestä niin riemukkaasti, että äidinkin sydän meni aivan sykkyräiseksi ilosta. Pieni koululainen viittasi tunnilla joka päivä ja teki tehtävät ihan samaan tahtiin kuin muutkin. Ja kun pieni koululainen unohtui kesken opiskelun omiin ajatuksiinsa, ihmiset hänen ympärillään auttoivat häntä jatkamaan ja kannustivat häntä eteenpäin.
Nyt pieni koululainen oli varsin taitava koululainen. Varsin taitava, kunhan sai apua ja tukea. Hänellä oli päässään paljon viisaita ajatuksia ja nyt muutkin näkivät sen. Ja äiti, joka rakasti pientä koululaista enemmän, kuin ketään muuta pientä koululaista maailmassa, halusi pitää pienen koululaisen, joka nauraa ja joka ajattelee valoisia ajatuksia.
Siksi äiti pyytää, mahdollistakaa pienluokat jatkossakin kaikille tarvitsijoille. Meidän pienillä ja isoilla koululaisilla on paljon potentiaalia ja paljon lahjoja. Koululaisillamme on myös haasteita, mutta ne ovat lahjoja vähäisempiä. Kun pienet ja suuret koululaisemme saavat apua, heistä voi tulla vaikka mitä. Mutta jos he eivät saa tukea, heistä voi tulla vaikka ei mitään.
Tiedän, ettei ole rahaa. Mutta silti. Pidetään kiinni pienluokista.
Pienen koululaisen äiti