Vaikka kevät on vuodenaikojen arvaamaton altavastaaja, joka ei äkkiseltään ole “niin kiva” kuin ihana yötön kesäyö tai lämpimät elokuun illat, siinä on jotain aivan erityistä. Tähän aikaan vuodesta, kun saa vihdoin lukea kalenterista pitkän talven jälkeen nuo taikasanat: “kesäaika alkaa”, tuntuu kuin jokin moottori sisällä napsahtaisi käyntiin. Yhtäkkiä kaikki on mahdollista ja vielä edessä. Ympärillä alkaa mieletön näytös, jossa yksi laji toisensa jälkeen herää horroksestaan ja kurottaa kohti lisääntyvää valoa. Aivan kuin joku olisi laittanut äänet ja värit takaisin päälle.
Kevään taika liittyy hyvin vahvasti siihen, mistä suunnasta siihen saavutaan. Harvemmin olen enää heinäkuussa miettinyt, että olisipa nyt huhtikuu. En enää keskikesällä edes huomaa sellaisia asioita, jotka tuntuvat tässä hetkessä pieneltä ihmeeltä: kun kuulen lintujen visertävän valoisassa kevätillassa, kun ulos mennessä nenääni tuoksuu sulanut maa tai kun tunnen auringon lämmön kasvoilla ja kuivan asfaltin tennareiden alla.
Asioiden merkitys tulee monesti vasta niiden rajallisuudesta ja siitä, mihin niitä vertaa. Kaikki on aina suhteessa johonkin: vuodenajat toisiinsa, hyvät ajat huonompiin ja tietenkin elämä aina kuolemaan. Tarvitaan tausta, jota vasten peilata. Harmaanruskea lumipenkka, kuivassa sisäilmassa kuivuva iho, flunssasesonki, sormet aina kohmeessa, kotoa lähtiessä ja kotiin palatessa on säkkipimeää ja kanssaihmiset vaikuttavat siltä, että olisivat mieluiten kotona tekemässä ei-mitään.
Vaikka tuo kuvailemani talvi ei minua inspiroikaan, se on kuitenkin aina yhtä tarpeellinen maanpinnalle palauttaja. Ehkä meillä suomalaisilla pysyy vuodenaikojen myötä jokin nöyryys ja arvostus elämää kohtaan, kun takaraivossamme aina tiedämme, ettei kukoistus kestä ikuisesti. Syklit tulevat ja menevät.
Ja jos itse eläisin ikuisesti, saisin ihan kaiken mitä ikinä haluaisin sormia napsauttamalla enkä tuntisi ikinä mitään negatiivista, niin tuntuisiko mikään oikeastaan miltään? Epäilen. Tuskin ainakaan saisin ikuisella elämälläni mitään aikaan, sillä olen ihminen, joka tarttuu kirjastosta lainaamaansa kirjaankin vasta siinä vaiheessa, kun uusimiskerrat ovat tulleet täyteen ja kirja on ihan pakko palauttaa. “Ellei viimehetkiä olisi, mitään ei tulisi tehdyksi.”
Kellojen siirtelystä voi olla montaa mieltä, mutta minusta on ihanaa, että meillä on merkitty kesäajallekin raamit ihan kalenteriin saakka. Tästä alkaa nyt se paras puolisko vuodesta, se on täällä jo. Nyt saa siis luvan kanssa alkaa elää elämäänsä kesäajassa, talvi on virallisesti ohi. Toki vielä on tulematta se yksi perinteinen huhtikuun takatalvi, mutta ei anneta sen lannistaa.
Saana
ViinikkalaKirjoittaja, joka sai tämänkin kolumnin valmiiksi vain siksi, että sille oli takaraja