Onko vaaleissa siis kyse siitä, että valta keskittyy sinne, missä on eniten äänestäjiä? Päästäänkö alueellisella tai maakunnallisella kilpailulla sitten parhaaseen lopputulokseen? Tuskin. Mutta valitettavasti nurkkakuntaisuus on nykyään vahva trendi niin täällä kotikulmilla kuin maailmallakin.
Perinteistä liberaalia demokratiaa haastetaan nyt koko läntisessä maailmassa. Siksi olisi tärkeää, että vaaleissa tulisi valituiksi sellaisia luottamushenkilöitä, joilla on kykyä katsoa asioita laajemmin. Ja ottaa huomioon myös muiden kuin omien kannattajien vaatimukset ja tarpeet.
Vastakkainasettelu ei ole mitään uutta. Olen viime viikkoina elänyt aika tiiviisti menneisyydessä. Uudenkaupungin Merihistoriallinen yhdistys on tuottamassa kirjaa, joka käsittelee Sundholman kartanon ja ”läänin” monisatavuotista historiaa ja merkitystä. Olen mukana tuossa kirjaprojektissa.
Viimeksi eilen elin vuotta 1925, kun etsin tietoja vähän aiemmin itsenäistyneiden torppareiden elämästä. Ensimmäinen maailmasota ja Suomen sisällissota olivat myllänneet ihmisten elämän uusiksi, mutta elämään tuli mukaan myös valoa ja toivoa. Vuoden 1918 laki vuokra-alueiden lunastusoikeudesta, ns. torpparilaki ja vuoden 1922 asutuslaki Lex Kallio antoivat torppareille, mäkitupalaisille ja maaseudun työväelle mahdollisuuden lunastaa aiempia vuokratorppia ja -maita itselleen. Alkoi uusi, itsellinen elämä.
Sisällissodan jättämiä haavoja pyrittiin monin tavoin parantamaan. Tilalle syntyi kuitenkin myös uusia jakolinjoja. Selailin maaliskuussa 1925 ilmestyneiden Uudenkaupungin Sanomien kirjoituksia. Huomasin, että aikamoisia jännitteitä oli tuolloin ilmassa kaupunkilaisten ja maaseudulla asuvien välillä, mutta myös Uudenkaupungin ja Turun seudun kesken.
Kiistely juontui osin ilmeisesti juuri käydyistä presidentinvaaleista, joissa joitakin ehdokkaita oli leimattu maaseutuvastaisiksi. Voittajaksi tuli yllättäen Maalaisliittoa edustanut Viipurin läänin maaherra Lauri Kristian Relander.
”Plarin” pakinoitsija ”Esa” harmitteli sitä, että maaseutu ja kaupunki ovat alkaneet eriytyä toisistaan, syynä tarpeeton kateus. Maalaiset kadehtivat kaupunkia, sähkölaitoksia, kivettyjä katuja ja eläviäkuvia. Kaupunkilaiset taas maalaisten terveellistä ilmaa, iltojen rauhaa, viljavia peltoja ja metsää.
Pakinoitsijan johtopäätös oli, että ihmisten pitäisi ymmärtää, miten kaupunkilaiset ja maalaiset tarvitsevat toisiaan. Viljelijän viljalla ja metsällä ei ole arvoa, jos ei niitä kukaan osta. Kaupunkilaisella ei olisi ruokaa ja puutavaraa, jos ei niitä joku tuota.
Toinenkin palstatilaa saanut kiista kiertyi kysymykseen kaupungin ja maaseudun yhteistyöstä, vaikka mukana oli myös aimo annos aluepolitiikkaa. Kyse oli puoli vuotta aiemmin 1924 valmistuneesta Uusikaupunki-Turku rautatiestä ja junien uusista aikatauluista.
Rautatiehallitus oli tehnyt perusteellista taustatyötä ja kysynyt vakkasuomalaisten mielipiteitä aikatauluista. Tärkeinä oli pidetty yhteyksiä Helsingin juniin, Ruotsinlaivoihin ja koululaisten mahdollisuuksia asua kotonaan maalla ja käydä lyseota Uudessakaupungissa. Jostakin syystä iltapäivävuoron aikataulu ei tyydyttänyt Raision asemapäällikköä, herra Salovaaraa, ja hän lähti lobbaamaan muutosta hyväksyttyyn aikatauluun.
Asemapäällikkö sai tuekseen Turun Sanomat, joka tietysti tuki asiassa Turun seudun näkemyksiä. Näin aluepoliittinen kiista – ”iso-Turku” ja ”pieni maaseutu” – oli valmis. Kun juna- ja bussiaikatauluissa on kyse jatkoyhteyksien palapelistä, ei rautatiehallitus ilmeisesti taipunut muuttamaan aikataulua, mutta jännite maakuntapääkaupungin ja maaseudun välillä jatkui varmasti vielä vuosia.
Hannu-Pekka Laiho
kirjoittaja on eläkkeellä oleva entinen ”Plarin” toimittaja