Elämme maailmanhistoriassa poikkeuksellisen yksilökeskeistä aikaa. Toiminnan ja tapahtumien mittarina on se, miten asiat minuun, tai parhaassa tapauksessa minun yhteisööni, vaikuttavat. Samalla tiedonsaanti on muuttunut päivittäisestä sanomalehdestä 24/7 uutisia päivittäväksi mediavirraksi. Poimimme tästä valtavasta tietovarannosta ne jyvät, jotka kulloinkin tukevat minun omaa agendaani. Olemme valmiita uskomaan jopa puolitotuuksia muitta mutkitta, jos ne vain vahvistavat minun käsitystäni asioista tai ovat muutoin eduksi minulle. Olemme valmiit olemaan huomioimatta sellaisia seikkoja, jotka sotivat minun ajatuksiani ja suunnitelmiani vastaan, sillä en halua kyseenalaistaa omia ajatuksiani.
Perustelemme egoismimme sillä, että toisten huomioimisesta ja auttamisesta on meille vaivaa tai haittaa, mahdollisesti jopa taloudellista menetystä, kuten samarialaiselle Raamatun kertomuksessa. (Samarialainen tosin auttoi kaikesta huolimatta mukiloinnin uhriksi joutunutta kansalaista.) Samalla, kun huudan omaa nimeäni ja huolehdin omista oikeuksistani, tulen herkästi painaneeksi alas ja unohtaneeksi sinun äänesi.
Törmäämme tilanteisiin, joissa me ihmiset emme osoita sympatiaa kanssakulkijoita kohtaan. Toimimme vain omaa tai korkeintaan oman yhteisömme etua ajatellen. Usein vieläpä melko lyhytnäköisesti ilman tekemistemme tai tekemättä jättämistemme vaikutusten arviointia. On valtavan helppoa katsoa vain omaa napaa ja miettiä, mikä juuri minulle on juuri nyt parhaaksi.
Isomman kuvan hahmottaminen ja tulevaisuuden ennakointi vaatisi vaivaa ja perehtymistä faktoihin sekä toisten mielipiteisiin, näkökantoihin ja perusteluihin. Pitäisi arvioida todennäköisyyksiä ja altistaa itsensä epävarmuudelle ja väärässä olemiselle. Mutta minähän en halua, että kukaan pääsee sanomaan minun olleen väärässä. Tulevaisuutta ei voi ennustaa, ainakaan kovin pitkälle. Riittää, että minulla/meillä menee nyt hyvin.
Kristillinen moraalioppi ja läntinen hyvinvointivaltio perustuu pitkälti lähimmäisenrakkauteen. Siis siihen, että pyrimme ottamaan toiset huomioon jopa oman edun kustannuksella. Ennen kuin modernit kansallisvaltiot ovat ottaneet vastuuta heikommassa osassa olevien ihmisten hyvinvoinnista, vastuu oli pitkälti paitsi sukulaisten, myös kristillisen diakoniatyön varassa. Voitaisi jopa sanoa, että moderni sosiaalihuolto pohjautuu kristilliseen diakoniatyöhön. Toimintakentältä on havaittavissa, että tämän diakoniatyön tarve on viime aikoina jälleen kasvanut, kun hyvinvointivaltion toiminta ja talouskehitys yskähtelevät. Ja tuohon ihmisten hätähuutoon on seurakunnassa pyritty vastaamaan.
Ihminen, kristitty, on pyrkinyt halki vuosisatojen sanomaan itsekkäistä taipumuksistaan huolimatta myös ”Sinä”. Tämän pyrkimyksen haluan uskoa kantavan myös tulevaisuuteen.
Henrik Mäkilä
talouspäällikkö
Ugin seurakunta