Kanin esiintymisalueet painottuvat vahvasti kaupunkeihin, sillä niiden esivanhemmat ovat luontoon karanneita tai irti päästettyjä lemmikkejä. Kaupunkialueiden ’citykanit’ ovat sopeutuneet 2000-luvulla yhä paremmin ympäristöönsä ja lisääntyneet ongelmaksi asti. Kani luokitellaan haitalliseksi vieraslajiksi.
Rusakko on myös tulokas Suomessa. Sen leviäminen on tapahtunut suureksi osaksi omatoimisesti kaakosta Venäjän puolelta 1800-luvun lopulla. Hieman myöhemmin, 1900-luvun alussa, Lounais-Suomeen tehtiin muutamia siirtoistutuksia uuden riistalajin toivossa.
Ensimmäiset vuosikymmenet olivat rusakolle haastavia. Alun nopean leviämisen jälkeen ankarat talviolosuhteet verottivat kantaa, ja laji alkoi runsastua vasta noin 30–40 vuotta sitten. Nykyisin rusakkoa tavataan melko yleisenä Oulu-Kajaani-linjan eteläpuolella ja sitä pohjoisemmassakin paikoitellen.
Suomen alkuperäislajistoon lukeutuvan metsäjäniksen kanta on ollut laskusuunnassa suurin piirtein yhtä kauan kuin rusakko on runsastunut. Väheneminen painottuu Etelä-Suomeen, jossa kanta on kutistunut 70 prosenttia. Metsäjäniksen sopeutuminen pohjoisiin olosuhteisiin ja runsaslumisiin talviin on ollut aiemmin lajille eduksi. Nyt muuttuvat olosuhteet ja rusakon runsastuminen kaventavat sille sopivia elinalueita.
Rusakkoa nimitetään osuvasti myös peltojänikseksi. Laji on alun perin kotoisin Länsi-Aasian aroilta ja on melkoisen nopea juoksija. Heinikosta pakoon yllätetty rusakko voi singahtaa hetkittäin 70 kilometrin tuntivauhtiin. Se onkin Suomen nopeimpien nisäkkäiden joukossa.
Arojen asukkina rusakko suosii avaria elinympäristöjä, joilta kuitenkin löytyy kasvillisuutta ravinnoksi ja piilopaikoiksi. Peltojen lisäksi se on levittäytynyt kaupunkialueiden puistoihin ja puutarhoihin, jotka ovat kuin tehtyjä sen reviireiksi. Rusakko ei liiemmin kaivele pesäkäytäviä tai koloja, toisin kuin serkkunsa kani. Rusakolle kelpaa pesäpaikaksi tiheä kasvillisuus, korkeintaan se kuopsuttelee maata hieman kuopalle.
Hyvissä olosuhteissa rusakko lisääntyy tiheään tahtiin. Naaraalla voi olla vuodessa 3–4 poikuetta, joissa on tyypillisimmin kahdesta neljään poikasta. Poikaset levittäytyvät yksittäin kasvillisuuden suojiin. Nuorena niillä ei vielä ole ominaistuoksua, mikä toimii niiden suojakeinona: ne luottavat huomaamattomaan paikallaanoloon, kun emo on ruoanhakumatkoillaan. Emo käy säännöllisesti imettämässä kutakin poikastaan.
Jos siis kohtaat pienen rusakon poikasen yksin heinikossa, niin peräänny rauhallisesti – sillä on todennäköisesti kaikki hyvin.
Teksti: Lily Laine, kuva: Maija Karala