Kesä on mielen allakka. Täynnä muistoja, haaveita, toiveita ja käytännön hankaluuksia. Kukat kuin merkkejä tien varrella missä kohden olemme menossa. Jos siankärsämöt kukkisivat ennen rentukoita se järkyttäisi koko maailmaa. Lapsesta asti kasvamme kukkien kulkuun. Valkovuokot, voikukat, kielot, lemmikit – kaikki heräävät vuorollaan meitä ilahduttamaan, ja jokaisen kukan myötä mieli täyttyy muistoista. Ne liittyvät paikkoihin, ihmisiin, elämänvaiheisiin. – Älä tuo keltamataroita sisään, ne haisevat kissan pissalle, tokaisi äiti tarjotessani hänelle hikisessä lapsen kädessäni keltamataroita. En poimi niitä vieläkään – ihailen vain.
Me lapset, joimme voikukan pillistä maitoa, se oli muka hyvää. Nykypäivän lapselta se kiellettäisiin. Me söimme suolaheiniä kellarin katolta ja oksensimme yöllä. Imeskelimme kallioimarteen juuria kuvitellen olevamme intiaaneja (kulttuurin riistoa) ja viehätyin heiluvien heinien aikaan imeskelemään timotein varsia kuten Suomi-Filmin viettelykohtauksissa. Sitten heinäladossa. Sitten luin niiden levittävän jotakin sientä aivoihin asti – se ei vielä pelästyttänyt, mutta samainen sieni leviää suudellessa! Jo loppui pureskelu.
Raparperin lehdet olivat sateenvarjoja, voikukan lehdet leikeissä silakoita. Matkustaessani eka kertaa Roomaan kirjoitin postikorttiin: Ne syövät täällä voikukanlehtiä salaattina.
Kiitän lämpimästi koulujen kasvioppia ja kasvien keräilyä. Niistä on yhä iloa.
Oli toinenkin kasvioppi, jota opetti Hiun mamma. Hän kiersi pienten kottikärryjen ja lapion kanssa keräämässä yrttejä ja kukan taimia. Apteekin tuotteista hän uskoi vain legendaariseen Hota-pulveriin. Sitäkin tehokkaampi oli koiruohosta uutettu kahvi, joka tepsi flunssasta koleraan.
Valon voima on lyhyen kesän aikana hurja. Kaikella on kiire kasvaa yötä päivää. Kesäkuu on kukkien fiestaa ja jälleennäkemisen riemua. Heinäkuussa niittykukat täyttävät pellot ja pientareet, ja sydämessäni värjyy kaiho kaiken katoavaisuudesta. Elokuussa räjähtävät esiin näyttävät puutarhakukat, gladiolukset, krysanteemit – nuo barokkikaunottaret. Syksy ja kuolema on otettava vastaan prameasti.
Lopuksi opettavainen tarina kekseliäisyydestä. Muistan, miten äiti kilpaili naapurin kanssa tomaattien kypsymisessä. Kummalla alkavat ensin punoittaa? Meidän tomaattimme kasvoivat puolivarjossa, ja se harmitti äitiä. Sitten hän keksi ja levitti huulipunaa tomaattiensa poskille. Naapuri oli ällistynyt. Miten ihmeessä? No, siitä syntyi iso nauru äidin paljastettua temppunsa. Mutta ihme ja kumma – ne huulipunatomaatit kypsyivät ennätysvauhtia. Kokeilkaa.
Kesällä saa hullutella.
Pirkko Arstila
freelancer