Työluvan saanti Englantiin oli jo tuolloin tiukassa. Onneksi olimme vaihtaneet mukaan sen verran puntia, että valhetta tavallisista turisteista uskottiin. TE-toimisto järjesti ” pimeät ” työpaikat hotellista. Outi tarjoilemaan aamiaista ja minä ravintolan keittiöön tiskariksi.
Muutkin työntekijät olivat maahanmuuttajataustaisia. Vain johtajat, hovimestari ja pääkokki olivat brittejä. Espanjalaiset olivat tulleet tienaamaan rahaa, jota lähettivät kotiin. Moni näytti itkuisin silmin valokuvia kotona isovanhempien hoidossa olevista lapsistaan. Se yllätti, että moni vasemmistolainen työkaverini oli maanpaossa maansa diktatuuria. Diego Portugalista oli paossa diktaattori Salazaria ja espanjalainen Jose Francoa. Vasta -70-luvun puolivälissä kyseisiin maihin saatiin toimivat demokratiat.
Englanti oli ja on yhä vinoutunut luokkayhteiskunta. Alimpana kastina eli palveluammateissa olimme me staff, eli henkilökunta. Usein värillinen prekariaatti, joka ilmiönä on arkea nyt meilläkin. Sitten keskiluokka ja ylimpänä vauras eliitti. Meidän tapaamme elää huolettomasti nautiskellen, eli puoliksi turisteina, työkaverit vähän kummastelivat. Kyllä me silti täysin lojaalisti samastuimme työkavereihin kun söimme ”staff only” -ruokahuoneessa kamalaa brittiruokaa eli luisia kyljyksiä ja papuja. Työpaikan ravintolaan meillä ei ollut mitään asiaa, mutta myöhemmin olemme vierailleet hotellissä asiakkaina.
Ajelimme omalla autolla emmekä olleet aidosti työn perässä tulleita, kunhan matkarahat tienasimme. Hommat toki hoidimme jämptisti tiskarin polkkaa vihellellen ja vapaapäiviä odotellen. Silloin katsoimme Lontoon nähtävyyksiä tai autoilimme Oxfordiin, Windsoriin tai Brightoniin. Nautimme kultaisen 1960-luvun viimeisestä vuodesta kuin kaksi kyyhkyläistä hotellin somassa ullakkohuoneessa. Ilmankos meille syntyi esikoispoika seuraavana vuonna! Nyt tuota kesää pitää yksin kaihoisasti muistella, kun Outi menehtyi viime elokuussa leukemiaan.
Seurasimme tiiviisti uutisia maailmalta. Näimme TV:stä Neil Amstrongin ”suuren harppauksen ihmiskunnalle” eli kuukävelyn 21. heinäkuuta ja Vietnamin sodan mielenosoitukset. Niistäkö johtui, että USA alkoi vetää jo pois joukkojaan?
New Yorkin lähellä Woodstockissa erään farmin heinäpellolla järjestettiin elokuussa historian kaikkien aikojen festivaali. Sen ajan rocktähdet esiintyivät, nuoria kerääntyi yli 400 000 ja vaikka ruoka loppui kesken, niin festari oli silti hyvän tahdon ja hullun rakkauden juhlaa. Ja kollektiivinen unelma yhteisestä kokemuksesta voimistuvan hippiaatteen, huumeiden ja rockmusiikin parissa. Populaari- ja nuorisokulttuuri näytti, että maailman muuttamiseen ei tarvita vanhoja puritaanisia valtarakenteita.
Vuosi oli The Beatlesille yhtyeenä viimeinen. Musiikin kautta maailmanrauhaa ajanut John Lennon ilmoitti erostaan ja viimeiseksi albumiksi jäi Abbey Road. Meni vuosi ja Woodstockissakin esiintyneet Jimi Hendrix ja Janis Joplin kuolivat 27-vuotiaina. Hieno Pride-liike, joka puolustaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistön oikeuksia, sai tuona kesänä alkunsa, ja sitä juhlitaan länsimaissa edelleen kesäkuussa. Vuoden 1969 tapahtumista tuli kulttuurisia symboleja ja ihmisoikeuksien kannalta kesä oli erityisen merkittävä.
Koko 1960-luku oli suurille ikäluokille se paras, kultainen vuosikymmen. Silloin syntyivät laulujen koskettavimmat melodiat ja parhaat bändit The Beatleseista Rolling Stonesiin. Rock, rautalanka, rauha ja rakkaus kulminoituivat varsinkin 1960-luvun viimeiseen vuoteen. Melkein olisi toivonut, että tuo myyttisen nostalginen vuosi olisi jatkunut ikuisesti, mutta loppuhan sille tuli. Koitti tylsä 1970-luku energiakriiseineen ja inflaatioineen. Niin, ja jos seuraavan juttuni aihe on 1970-luku, niin siitä tulee aika lyhyt.
Tarmo Kangas
entinen nuori vm. 1947