Lapsuuteni kesälammas oli sidottu seipääseen, jonka ympäriltä se parturoi nurmen geometrisen tarkasti. Yöksi se vietiin suojaan ja aamulla uusi paikka. Helppoa kuin heinänsyönti.
Oma perheenikin halusi kesälampaan. Me hankimme heti peräti kolme, koska me kaupunkilaiset olimme kuulleet niiden viihtyvän laumassa.
Romantiikka katosi nopeasti. Ymmärsin lampaiden olevan Luojan tapa säilöä lihaa. Aivoja niillä ei ole, vaikka onkin iso pää. Ne osasivat syödä, nukkua ja karata. Turha opettaa temppuja, eivät ne oppineet istumaan eivätkä tottelemaan nimiään.
Mutta ne muuttivat maisemamme ihanan kansallisromanttiseksi. Vihreä nurmi, puiden varjot ja lampaat siinä lepäämässä – kuin olisimme Edelfeldtin taulussa.
Naapurin isäntä rakensi aitauksen: – Älkää antako niille kädestä leipää, muuten ne määkivät hermot hajalle, hän antoi neuvoksi.
Totta kai me annoimme. Hemmottelua vartenhan ne olivat. Lampaiden kuoro kiitteli mää-mää. Oli leipää tai ei, niin ihmisen nähdessään, niin jo kuului mää-mää. Lopulta ne määkivät koko päivän. Isäntä oli oikeassa.
Lampaat ovat muka helppoja. Heinää ja kerppoja. Mutta ne ovat myös kranttuja. Pian meistä tuli palvelijoita. Niitimme mieluista heinää ja kannoimme niiden eteen, kunnes piti lähteä kauempaakin etsimään. Emme olleet osanneet varautua niiden ruokahaluun ollenkaan. Jos ne eivät pitäneet ruuasta, niitä ei voinut uhkailla ja pakottaa. Mää-mää ja mää-mää.
Lampaan ruumiinrakenne on pettävä. Nehän näyttävät pulleilta villapalloilta, mutta todellisuudessa ne ovat notkeita ja sutjakoita livahtamaan pienestäkin raosta. Ne pystyvät myös hyppäämään.
Yhtenä aamuna ne olivat kukkapenkissäni mutustelemassa juuri istuttamiani kalliita taimia. Onneksi en karjaissut ja vaan onnistuin vikittelemään ne leipäpalalla karsinaan. Mutta lyhyessä ajassa ne olivat ennättäneet tehdä kaikenlaista pahaa ja papanoida pihan täyteen.
Lapsista lampaat olivat hauskoja höynäytettäviä. Kun silmä vältti, niin poikani kavereineen oli karsinassa leikkimässä cowboyta, ja panikoivat lampaat hyppäsivät aidan yli ja katosivat metsään.
Karanneet lampaat ovat jotakin, jonka kaupunkilainen lammasfarmari muistaa ikuisesti. – Jos ne ovat pitkään karkuteillä, ne villiintyvät ja ne pitää ampua, sanoi naapurin isäntä synkästi.
Seuraavan viikon etsimme lampaita, huutelimme päkäpäätä ja kävimme naapureilta kysymässä, että oletteko lampaita nähneet? Kaksi löytyi helposti naapureiden avulla, mutta kolmas osoittautui yksinajattelijaksi. Sekin saatiin onneksi kiinni.
Lampaiden psyyke on simppeli. Se ei mieti, eikä seurustele, se vain on ja öllöttää, Se ei edes teeskentele ajattelevansa, karkumatkatkin olivat äkkipäätöksiä, paniikissa syntyneitä. Yleensä ne näyttivät aina tyytyväisiltä kuin hymyilisivät omille tyhmille jutulleen.
Kesän päätyttyä ne muuttivat naapuritaloon lihomaan. Talvella niistä syntyi herkullisia lihapatoja. Pöydässä istuessamme kysyin: – Arvatkaa kuka niistä? Perheen mielestä se oli huono vitsi.
Pyydän anteeksi, jos olen kirjoituksellani loukannut lampaita.
Pirkko Arstila
freelancer