Aloitetaan tunnustuksella. Olen juuri se, joka kuuntelee murhista kertovia audiodraamoja, asiantuntijoiden kommentteja ja analyysejä sekä poliitikkojen haastatteluja vapaaehtoisesti. Toki teen osaa noista myös työkseni, mutta teen sitä myös huvikseni. Olen se, joka tiskaa tai imuroi kuulokkeet korvissa ja on innoissaan kuuntelemassa pääministerin haastattelutuntia.
Hurahdin podcasteihin muutama vuosi sitten. Kulutan siis nykyajan äänimediaa, jossa voi valita itse, mitä ja milloin kuuntelee. Se alkoi hieman varovaisesti, ensin yksi jakso automatkalla Turkuun ja toinen matkalla takaisin. Sen jälkeen homma lähti käsistä ja nyt minulla on jokaviikkoinen podcastien kuunteluaikataulu.
Kuuntelen selvittämättömistä murhista ja rikoksista kertovia true crime -podcasteja. Ne kulkevat aina samalla kaavalla: rikos tapahtuu, tutkinta alkaa, joku kertoo rikosteknisistä todisteista ja kummallisista sattumuksista. Tiedän nyt jo huomattavasti enemmän poliisien, tutkijoiden, kriminaalipsykologien ja oikeuslääketieteen ammattilaisten työstä kuin muutama vuosi sitten. Olen niin hurahtanut alaan, että haaveilen salaa opiskelevani kriminologiaa, koska haluaisin ymmärtää pahuutta paremmin.
Kuuntelen aiheita laidasta laitaan, mutta yhdestä lajista kieltäydyn ehdottomasti. Se on elämäntaitohöttö, jossa neuvotaan hengittämään oikein, voimaantumaan ja manifestoimaan elämänsä polulle suojelusenkeleitä, ei, ei ja ei. Faktat tiskiin ja haaveilu seis.
Sen sijaan valitsen mieluummin dokudraamoja poliitikoista ja politiikasta. Kulutan ajankohtaisohjelmia Suomen ja Yhdysvaltojen politiikasta: Politiikkaradio, Politiikan puskaradio, Vaalivankkurit, Uutisraportti-podcast sekä Amerikkapodi muutaman mainitakseni. Useampi lähipiiristäni vihjaili jo viime Amerikan presidentinvaalien aikaan, ettei kaikkia Kamala Harrisin tai Donald Trumpin edesottamuksia tarvitse raportoida reaaliajassa. No lopulta raportointi muille kyllä väheni, mutta oma aiheseurantani ei.
Keväällä Yle julkaisi toimittaja Iida Tikan Mureneva maa -sarjan, jossa matkattiin läpi Yhdysvaltojen ja jututettiin niin asiantuntijoita kuin tavallisia kansalaisia siitä, mikä maassa on pielessä ja mikä toimii. Viime kesänä kuuntelin Ylen Sanna Marinin audiodraaman ja tänä vuonna aloitin vastaavan sarjan Jussi Halla-ahosta. Jälkimmäinen jäi kesken. Ei sisällön vuoksi, vaan siksi, että näyttelijä Jussi Vatasen hyväntuulinen ääni Halla-ahona tuntui liian väärältä.
Olen aina ollut kiinnostunut äänistä. Esimerkiksi Ylen Elävä historia -sarjoissa viehättää äänisuunnittelu: kun aiheena on noitavainot, sotaseikkailut tai suomalaisen sirkuksen historia, taustalla kuuluu juuri oikeanlaista tunnelmaa. Opiskeluaikoina istuin radiostudion kellarissa viikkotolkulla ja opin tunnistamaan eri äänenkäsittelytekniikoita sekä ulkoa lukemattoman määrän ilmaisten äänipankkien taustaäänimattoja. Yllättävän moni tv-sarjan alkumusiikki tai mainos on yhä rakennettu niistä samoista äänistä.
Minusta piti tulla radiotoimittaja. Pidin television Frasier-sarjasta ja sen snobista radiopsykologista. Radio-opinnoissani opettajana toimi muun muassa pitkän uran Ylellä tehnyt, edesmennyt Kari Purssila. Hän sanoi heti ensimmäisellä tunnilla, että matala ääneni sopisi radioon. Lopulta päädyin kuitenkin lehtijuttujen pariin ja puhumisen sijaan jäin kuuntelemaan muita.
Radiomedian viime vuonna julkaistun tutkimuksen mukaan 41 prosenttia suomalaisista kuuntelee podcasteja viikoittain. Perinteinen FM-radio on yhä ykkönen, mutta ei enää minun korvissani. Keväällä Yle siirsi alueelliset lähetykset Tampereelle, eikä minua kiinnosta valtakunnallinen yleishölötys. Haluan kuulla, mitä omassa maakunnassa tapahtuu ja tuttujen juontajien kertomana.
Ystäväni kysyi minulta kerran, että miksi ihmeessä haluan täyttää vapaa-ajallanikin aivoni haastatteluiden kuuntelemiseen. Se on minulle lepoa, koska saan kuunnella fiksujen ja sanavalmiiden ihmisten keskustelua ilman, että joudun itse kannattelemaan ja ylläpitämään keskustelua.
Podcastien kuuntelu on minulle tapa olla seurassa, mutta yksin. Podcast-maailmassa asiat selitetään, jäsennetään ja paketoidaan sopivan mittaisiksi paloiksi. Jos minulla on kiire, nopeutan ääniraitaa 1,5-kertaiseksi, niin saan samat tiedot dynaamisemmin, kuinka tehokasta! Spotifyn vuosikoosteen kärjessä ei minulla komeile melankolinen rock tai tunnelmallinen jazz, vaan asiaohjelmat, podcasteina, tietenkin.
Katja Kaartinen
toimittaja