Haastattelin aikoinani paljon isääni sekä lukuisia muita uusikaupunkilaisia talvi- ja jatkosodan veteraaneja. Nämä sodan kauhut kokeneet etulinjan taistelijat olivat poikkeuksetta henkeen ja vereen rauhan puolestapuhujia. He eivät ole valitettavasti enää kertomassa meille alastonta totuutta etulinjan elämästä: sen ankeudesta, ankaruudesta ja jatkuvasta kuolemanvaarasta ja -pelosta.
Majailtiin tunkkaisissa ja ahtaissa korsuissa, joihin vesi tulvi usein etenkin keväisin ja joissa vilisi täitä, luteita, kirppuja – rottiakin. Olematon hygienia ja ahtaus aiheuttivat erilaisia epidemioita, saastunut vesi punatautia.
Ruumiita mätäni usein näköetäisyydellä linjojen välissä. Ruoka ei ollut kaksista eikä sitä ollut usein vielä kasvaville nuorukaisille läheskään riittävästi. Etenkin kevättalvi 1942 oli poikkeuksellisen ankara: kehnoa puuroa, paleltuneita perunoita ja lanttua. Vanikkaa oli onneksi yleensä riittävästi.
Taistelujen aikana ankara väsymys ja talvella lisäksi vilu olivat jokapäiväistä ja raastavaa.
Etenkin jatkosodan etenemisvaiheessa rämmittiin vuorokausikaupalla pimeässä ja tiettömässä korvessa, usein sateesta märkinä. Tovereita silpoutui, invalidisoitui ja kaatui. Minä päivänä tahansa se saattoi sattua omalle kohdalle. Ja yli sadalletuhannelle sattui. Lisäksi myös mieliä murtui.
Sotapropagandaan aidosti uskovat olivat todella vähissä, samoin lomat. Naisten perään haikailtiin jatkuvasti: rintamalehtiin rustattiin kömpelöjä runoja muonituslotan silmistä.
Harvoilla lomillaan rivimiehet eivät saaneet ostaa viinaa ja tanssiminen oli kielletty, kun maa oli hädässä. Moraali horjui, sukupuolitaudit olivat lomatuliaisina yleisiä. Lyhytaikaisia sota-ajan avioliittoja solmittiin runsaasti, lähes Ensitreffit alttarilla -tyyliin.
Pitkän sodan aikana lujittunut toverihenki oli ratkaisevan tärkeää ja auttoi jaksamaan: kaveria ei jätetty.
Koti-ikävä oli kova, huoli omaisten pärjäämisestä oli etenkin perheellisille jatkuvaa.
Tällaista oli elämä jo ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa ja täysin samoja elämisen elementtejä löytyy tänäänkin Ukrainan etulinjassa. Ne löytyvät kaikki myös tieteen akateemikko Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Linna halusi teoksessaan viedä kaiken arvon ja kunnian sodalta ja antaa sen kuvaamilleen sotilaille.
Jos tosipaikka tulee joskus eteen, yksi taisteleva prikaati – 3000–7000 miestä – voi sulaa taistelukyvyttömäksi jopa reilussa viikossa. Ainakin sitä jouduttaisiin täydentämään kokemattomallakin aineksella. Se lisäisi tappioita entisestään.
Päivittäiset tappiot olisivat mahdollisessa konfliktissa täysin eri luokkaa kuin viime sodissa: Uuden kirkonkin puisto tulisi kiivaassa tahdissa sankarihautoja täyteen.
Sodan kylmät ja julmat kasvot ovat jotain ihan muuta kuin pienoislippuja innokkasti heiluttavat äitimuorit tajuavat jälkeläistensä valatilaisuudessa.
Asioiden niin vaatiessa hanttiin pantaisiin varmasti ja kovaa, mutta realiteetit on syytä tiedostaa ja ymmärtää.
Siviilien kärsimykset ovat sitten vielä jotain ihan muuta, jos kotimaan maaperällä taistellaan.
Silmitön terrori on myös yksi tehokas sodankäynnin muoto ja moraalin murtaja.
Tälläkin hetkellä.
Esa Lahtinen