Ensimmäinen ratkaisu olisi luonnollisesti mennä ulos ja tehdä jotain ihan muuta, mutta välillä laiskottaa. Silloin on kätevää, jos on jokin ohjelma, jonka pariin voi palata aina.
Omassa lähipiirissäni sellainen sarja on Gilmoren tytöt. Se tuntuu iskevän niin äidin kuin tyttärenkin makuhermoihin. Minullekin sarja oli toki tuttu, mutta jokaista jaksoa en ole nähnyt. Nyt olen kenties hieman paremmin perillä Lorelain ja Roryn kuvioista.
Turvasarja-termi ei ollut minulle erityisen tuttu, mutta pieni googlettelu kertoo, että ainakin Helsingin Sanomien toimittaja Sanna Kangasniemi on jo vuonna 2017 kirjoittanut, että ”turvasarja on kestosuosikki, jonka osaa ulkoa, joka on aina saatavilla ja jossa on riittävästi jaksoja”. Hänen turvasarjansa on ainakin silloin ollut Siskonpeti.
Turvasarja toiminee myös silloin, kun on väsynyt, surullinen tai muuten vain haluaa ajatuksensa muualle. Suurelle osalle sellainen sarja voi olla Frendit, koska se on uusittu niin monta kertaa, että on suoranainen ihme, jos vielä löytyy joku, joka ei ole koskaan kuullut sarjasta.
Olen melko varmasti nähnyt kaikki Frendien jaksot vähintään kerran, mutta silti vitsit uppoavat. Siitä huolimatta en koskaan valitse Frendejä tieten tahtoen, vaan saatan vain jämähtää sen pariin, jos se joltain kanavalta sattuu tulemaan.
Eräänä elokuisena perjantaina ymmärsin, että minun turvasarjani on yleisurheilukilpailu. Tai oikeastaan nimenomaan sellainen vanhan ajan Yleisradion tuottama kilpailu, jossa ei hypitä lajista toiseen päättömästi tai käytetä toisaalta tuhottoman paljon aikaa juoksijoiden esittelyyn.
Tuolla hetkellä televisiosta tuli alle 20-vuotiaiden Euroopan-mestaruuskisojen naisten seiväshypyn karsintaa. En tunnistanut yhtäkään kilpailijaa nimeltä, eikä rima ollut vielä edes kovin korkealla. Silti siinä oli jotakin niin tuttua ja turvallista, että en halunnut vaihtaa kanavaa tai tehdä jotain muuta.
Yleisurheilu ei kuitenkaan siinä mielessä täytä turvasarjan määritelmää, että sitä ei ole aina tarjolla. Toki Yle Areenasta tai Katsomosta löytyy vanhoja tallenteita ja Youtubesta voi katsella ikimuistoisia hetkiä, kun Jukka Keskisalo tai Topi Raitanen ”painaa” Euroopan mestaruuteen, mutta ainakaan minulla ei ole tapana katsoa jotain tiettyä kilpailua uudestaan ja uudestaan.
Nuorempana saatoin helposti katsoa koko päivän urheilua televisiosta, mutta nykyään se ei ihan niin vain onnistu. Tai voisi onnistua, mutta saisin todennäköisesti paheksuvia katseita niin vapaalla kuin töissäkin.
Tulevat yleisurheilun MM-kisatkin tulevat ikävästi siihen aikaan, kun pitäisi tehdä töitä. Iltaisin Tokiosta lähetetään toki koostelähetyksiä, mutta yleensä siinä vaiheessa on jo kuullut kaikki tulokset.
Yleisurheilu ei ole siinä mielessä turvasarja, että se ei ole ennalta arvattava. Toki jo nyt voidaan veikata, että Yhdysvallat voittaa mitalitaulukon ja suomalaiset menestyjät ovat harvassa, mutta esimerkiksi miesten keihäänheiton voittajan kotimaata tai edes maanosaa ei osaa enää ennustaa.
Sitäkään ei enää tiedä, onko uusia ”jaksoja” luvassa. Yleisurheilua halutaan jatkuvasti muokata kiivasrytmisemmäksi ja muuttaa sääntöjä, jotta tiktok-sukupolvi jaksaisi keskittyä edes muutaman minuutin ajan.
Ehkä minunkin pitää jatkossa kaivaa vanhoja Eliittikisoja Youtuben syövereistä. Sieltä näyttäisi löytyvän ainakin Lapinlahden kisojen lähetys vuodelta 1989, jonka joku ystävällinen on sinne ladannut.
Risto-Matti Kärki
tuottaja