Jos kallioille ja muille paahdepaikoille on päässyt kertymään edes hitunen maata, on se edellisten lisäksi monelle kasvilajille oivallinen elinympäristö. Paahdepaikkojen kasvit ovat sopeutuneet monin tavoin ympäristöönsä. Usein ne ovat kooltaan varsin pieniä ja kukoistavat niukkaravinteisessa kasvualustassa.
Erilaisia luontotyyppejä luokitellessa käytetään apuna ilmentäjiksi kutsuttuja lajeja. Nämä lajit viihtyvät erityisesti ja yleisesti juuri tietynlaisissa ympäristöissä, ja katoavat jos olosuhteet muuttuvat niille huonoiksi.
Pienikokoinen ahokissankäpälä on kuivien kankaiden ilmentäjälaji. Se on maanpäällisiltä osiltaan kauttaaltaan valkean nukkamaisen karvan peitossa. Karvoitus suojelee kasvia voimakkaalta auringonvalolta ja vähentää veden haihtumista. Etenkin varret ja lehtien alapinnat ovat niin tiheästi suojaavan karvan peitossa, että ne ovat väriltään hopeanhohtoisia. Kuivalla säällä kasvi pystyy lisäksi taivuttamaan lehtensä pitkittäissuunnassa reunoilta sisäänpäin niin, että lehden vihreä yläpinta jää suojaan paahteelta.
Kukkivaa ahokissankäpälää katsellessa ymmärtää, mistä kasvin kansanomainen nimi tulee. Jos kasvin lehtien hopeanhohtoinen nukkapeite viekin ajatukset pehmeään turkkiin, ovat pystyn kukkavarren päähän kehittyvät pyöreän pörröiset mykerökukinnot kuin kissan tassuja. Kukissa huomio kiinnittyy myös toiseen yksityiskohtaan: osa kukista on väriltään kissantassun valkeita, toiset puolestaan kirkkaan vaaleanpunaisia.
Ahokissankäpälä on tieteellisen lajinimensä, dioica, mukaisesti kaksikotinen. Tämä tarkoittaa sitä, että lajin yksilöt ovat joko koiras- tai naaraspuolisia. Näin myös yksittäisen kasvin kukinnoissa on jompaa kumpaa sukupuolta edustavia kukkia. Koiraspuoliset hedekukat ovat väriltään valkoisia, naaraspuoliset emikukukat taas vaaleanpunaisia. Suvullisen lisääntymisen takaamiseksi samalta kasvupaikalta on löydyttävä molempia sukupuolia, sillä pölyttäjähyönteiset eivät pääosin lennä kovin pitkiä matkoja. Ruusukkeena kasvava kasvi pystyy lisääntymään myös suvuttomasti maavartensa avulla siten, että lopulta kasvia on tiheänä mattona.
Eteläisessä osassa Suomea ahokissankäpälää esiintyy nykyään aiempaa vähemmän. Syitä on todennäköisesti monia, joista kenties merkittävin on avoimien paahteisten kasviympäristöjen katoaminen. Maankäytön muutokset ovat vähentäneet niittyjen ja ketojen määrää.
Uusilla kasvupaikoilla tien varsilla uhkana on puolestaan vieraslaji komealupiini, joka suurikokoisena kasvina valtaa elintilaa. Lisäksi se rehevöittää kasviympäristöään sitomalla ilmasta typpeä maaperään. Tämän seurauksena olosuhteet muuttuvat vähäravinteisia kasvupaikkoja suosiville lajeille sopimattomaksi.