Olen ollut runsaat neljäkymmentä vuotta onnellisesti melkein naimisissa suunnistuksen kanssa. Nyt voin sanoa: ”Suunnistus on mun juttu”. Viikonloppuna sain taas uuden kokemuksen ollessani reilut 10 tuntia sekä veteraanien suunnistuksen maailmanmestaruuskilpailujen karsinnan että finaalin rastivalvojana. Aitiopaikalta kilpailualueella sain seurata seurakavereiden, tuttujen ja ulkomaalaisten suorituksia.
Pistäessäni päälleni vanhan t-paidan työpaidaksi keksin, että tässä on jutun tynkää. Sain paidan Suomen suunnistusliitosta suunnistuksen markkinointiin. Miksi suunnistus on mun juttu? Se on laji, josta ei pääse eläkkeelle. Se sopii koko perheelle.
Meilläkin parhaimpana vuotena kaikki perheen jäsenet osallistuivat Jukolan- ja Venlojen-viestiin. Vaikkei olisikaan huippusuunnistaja, laji tarjoaa kaiken tasoisille mielekästä itsensä ylittämistä. Tämä on laji, jossa kukaan ei ole katsomassa miten kovaa takakaarteessa menet. Vaikka tekisit kuinka pahan pummin tahansa, teet sen yksin metsässä. Virheen takia joukkuekaverit ei pistä sinua vaihtopenkille.
Sunnuntaina suurimmat kannustukset sai W95-sarjan Sole Nieminen . Viisi vuotta nuoremmilla osalla oli tukisauvojakin käytössä. Veteraanien maailmanmestaruuskisojen sprintissä Turussa paikalliset saivat neljä A-finaalipaikkaa.
Vakka-Rastin Leo Koistinen oli sarjassa M75 finaalissa 55. Kanssakilpailijoita hänen sarjassaan on 259. Sarjassa W75 Pyhärannan Helena Mannervesi oli 24. Kilpailijoita hänen sarjassaan on 128. Laitilan Jyskeen Juha-Matti Suominen oli sarjassa M50 finaalin 45. Taakseen hän jätti 170 kanssakilpailijaa. Vakka-Rastin Tuulikki Karru oli finaalissa 39. sarjassa W45. Hänen sarjassa on 105 kilpailijaa.
Veteraanien suunnistuskilpailut siirtyivät kaupunkiympäristöstä tiistaista perjantaihin maastomatkoihin Sauvoon ja Rymättylään.
Pentti Karru
