Vuoden 1965 rättäri on saanut nimen Mustikka. Sillä ei tällä hetkellä ajella, mutta siitä kaikki alkoi.
– Sain tämän 18-vuotislahjaksi vuonna 1981. Jonain päivänä, joka ei ole kauhean kaukana enää, tämä on taas liikkeellä, Aalto vannoo.
Hän sai auton lahjaksi veljeltään, jolla myös oli rättäri. Mustikalla Aalto opetteli ajamaan jo ennen täysi-ikäistymistään Humppilan pikkuteillä.
– Mustikkaan on vaihdettu jopa runko. On niin paljon uusia osia, että siitä tulee ihan uuden veroinen.
Alkuperäisiäkin osiakin toki jäi, kuten moottori, vaihteisto ja kori. Aalto on joskus kuullut, että jopa isoäidit osaavat kasata rättärin, mutta hän ei ole ihan samaa mieltä. Suurimmat osat on kyllä helppo irrottaa ja laittaa takaisin paikoilleen, mutta lisäksi on paljon pieniä osia, joiden kasaaminen vaatii aikaa ja hermoja.
Tällä hetkellä Mustikan osat ovat tallin lattialla, mutta paljon hän on saanut apua myös rättäreihin erikoistuneelta raumalaiselta Jaakko Tuomistolta .
435-kuutioinen ja 18-hevosvoimainen Mustikka on ollut viimeksi liikkeellä seitsemän vuotta sitten. Mustikan lisäksi Aallon tallista löytyy La Framboise eli vadelma sekä Piaf, jonka väritys muistuttaa Dollyksi kutsuttuja rättäreitä.
– Piaf sopii tälle paremmin nimeksi. Tämä ei ole oikea Dolly, vaikka väritys sitä muistuttaakin, Aalto sanoo Edith Piafin mukaan nimetystä autosta.
Punainen La Framboise on Aallon tallin uusin tulokas. Sen hän hankki noin viisi vuotta sitten. Se on vuodelta 1977, kuten Piafkin. Hevosvoimia näissä 600-kuutioisissa autoissa on 29.
Saman verran hevosia löytyy Méharin konepellin alta. Rättisitikoita Suomessa on paljon, mutta samaan tekniikkaan luottavaa Citroën Méharia näkee harvemmin. Aallon mukaan niitä on Suomessa vain viisi tai kuusi.
Kymmenisen vuotta sitten hänelle iski Méhari-kuume ja hän oli melkein matkalla Ranskaan, kun sai kuulla, että yksi löytyisi paljon lähempää.
– Sain tiedon, että yksi on Jokioisilla.
Niinpä Aalto matkusti Kanta-Hämeeseen ja hankki itselleen keltaisen Méharin. Muun värisinäkin niitä löytyy.
– Valkoinen on golffareille, punainen palokunnalle, Aalto kertoo lähinnä tavaroiden kuljetukseen tarkoitetuista menopeleistä.
Méharin taakse on sopinut jopa sohva ja Piafilla Aalto on kuljettanut kajakkia. Autosta kun saa takapenkin ja takaluukun helposti irti. Méharista saa tarvittaessa napattua tuulilasin ja katonkin irti.
– Tuulilasi on valtava ilmanvastus, kun se on ihan suora, Aalto kertoo noin 500-kiloisesta autosta.
Rättisitikka tai rättäri on tunnettu tietysti pehmeästä, neljällä pultilla kiinnitettävästä katostaan, mutta auto on muutenkin ”pehmeä”. Kun penkille istahtaa, koko auto heilahtaa.
Aalto myöntää, että rättärit eivät ole nopeita, mutta niillä on mukava ajaa mutkaisilla teillä. Edes kuopat tiessä eivät tunnu.
– Rättäreistä on sanottu, että ne eivät ole kovinkaan nopeita, eivätkä kiihdy, vaan ne keräävät vauhtia, Aalto hymyilee.
Hän ei ole koskaan ajanut rättärillä kolaria ja heittääkin perään vanhan totuuden, että rättärit eivät koskaan ehdi paikalle, kun kolari on jo sattunut.
Aallon mielestä jo kasitie on liian vilkas. Pyhämaan pikkutiet sopivat paremmin Aallolle, vaikka hän vielä aikookin matkustaa Ranskaan, rättäreiden kotimaahan, kurvailemaan.
– Olen käynyt Unkarissa asti ja Kroatiassa sekä Espanjassa. Ja Ranskassa tietysti.
Kuplavolkkareita ja rättisitikoita pidetään joskus samanlaisina, mutta Aallon mukaan kuplat on suunniteltu Saksan suorille teille, kun taas rättärit on tarkoitettu Ranskan huonoille, mutkaisille teille.
Jenkkiautoista hänelle puolestaan tulee mieleen mammona, mikä ei ole kovin tärkeää.
– Voin ostaa ”oikean” auton, mutta ei yhtään tee mieli, Aalto naurahtaa.
Piaf on ollut hänellä jo vuodesta 1994. Mehari kymmenen vuotta ja Vadelma viisi.
– En ole myynyt koskaan rättäriä. Yhden lainasin kaverille ja hän sai sen hajalle.
Aalto nauttii, kun saa keskittyä vain ajamiseen, sillä rättäreissä on hyvin vähän automatiikkaa.
– On myös tosi vähän huollettavaa. Ei ole tietokoneita, ei airbageja, peruutustutkaa tai stereoita. On tosi monta asiaa, mitä ei ole. Sähköllä toimivat vain valot ja sytytys. Ei ole asioita, jotka voisivat mennä rikki.
Vanhemmissa rättäreissä ei ollut edes vilkkua, mutta ikkunat saa kätevästi auki, jolloin merkkiä voi näyttää kädellä.
Vain kerran rättäri on joutunut hinaukseen, kun vetoakseli hajosi.
– Minulla oli kerran Pösö, ja sitä hinattiin kolme kertaa vuodessa.
Välillä hän on työntänyt auton käyntiinkin.
– Tämä on kevyt työntää, Aalto naurahtaa.
Alun perin auton suosiota ei osattu ennakoida. Ensimmäinen Citroën 2CV:n prototyyppi ilmestyi vuonna 1939 ja tehtaalta ensimmäinen tuli ulos kymmenen vuotta myöhemmin. Viimeinen 2CV valmistui vuonna 1990.
– 50-luvulla piti todistaa, että tarvitsee rättärin. Että se tulee todella tarpeeseen, on myyntimies tai maanviljelijä.
Suomessa auto on myös ollut aina suuressa suosiossa ja erilaisia kokoontumisia järjestetään. Aaltokin on mukana 2CV-killassa, mutta osallistuu vain lähiseudun tapahtumiin. Hänestä tuhansien rättäreiden tapahtumat ovat jo vähän turhan fanaattisia.
Talvella Aalto ajaa hieman tuoreemmilla Citroënilla. Harrasteautot saavat odottaa huhtikuulle, kun tiet ovat paremmassa kunnossa.
– Talvella nämä eivät ole käytössä. Ei minulla ole edes talvirenkaita.
Sitä paitsi pelti ruostuisi suolatuilla teillä.
60 vuotta täyttänyt Aalto haaveilee tulevilla eläkepäivillään useammasta Ranskan-matkasta rättärillä. Ranskaakin hän osaa, sillä se kuuluu asiaan.
Rättisitikka on edelleen varsinainen katseenvangitsija, mutta Aalto korostaa enemmän harrastuksen nautinnollisia puolia.
– Ei mitään brassailua, vaan hyvän mielen autoja. Minulla ainakin stressi katoaa, kun hyppää rattiin.
Onko sinulla menopeli, jolla on tarina? Tunnetko jonkun, jonka kulkupeli saattaisi kiinnostaa muitakin? Kulkupelin ei tarvitse olla auto, vaan se voi olla myös vene, polkupyörä, moottoripyörä, mopoauto, mönkijä tai mikä muu menopeli tahansa. Ilmianna itsesi tai ystäväsi toimitukselle osoitteeseen toimitus@uudenkaupunginsanomat.fi
