Siirtyminen yläasteelle oli jännittävää. Todella moni asia muuttui yhden kesäloman aikana ja yhtäkkiä piti jopa pukeutua eri tavalla. Syynä ei ollut se, että olisin kokenut tyylillisen herätyksen, vaan suuressa koulussa ei enää voinutkaan viettää välitunteja kuten ennen.
Kävin ala-astetta pienessä koulussa, jossa oppilaita oli kuudella luokalla yhteensä parhaimmillaan reilut 40. Koulun pihalla mahtui pelaamaan ja leikkimään. Oli siis mukavampi pitää verkkareita koko päivän jalassa, koska välitunnilla piti juosta pallon perässä.
Yläasteella välitunnilla ei ollut mitään tekemistä. Piti vain kävellä ympäri pihaa ja jutella kavereiden kanssa. Verkkareihin pukeutuminenkaan ei enää ollut kovin suosittua. Piti totutella farkkuihin ja reisitaskuhousuihin, jotka olivat kova sana 90-luvun loppupuoliskolla.
Ala-asteella pelattiin kymmentä tikkua laudalla tai useammin purkkista, jossa tikut ja lauta oli korvattu jalkapallolla, nurkkajussia, viirinryöstöä ja kukkulan kuningasta siihen saakka, kunnes yksi poika putosi väärältä laidalta maahan ja satutti itseään. Taisin kerran itsekin pudota, mutta kiipesin taas takaisin, kun sain ilman kulkemaan normaalisti.
Oli meillä toki liukumäki ja keinujakin, joissa viihtyivät erityisesti ne lapset, jotka eivät kaivanneet kilpailullisuutta välitunneilleen. Minä olin yksi niistä liikunnallista lapsista, joten varmasti joillakin muistot ovat hyvin erilaisia. Aina oli heitä, jotka eivät osallistuneet peleihin kuin pakosta ja silloinkin he mieluummin vain seisoivat kentällä.
Minä olin kohtuullisen hyvä koulussa, mutta varsinkin neljännestä luokasta eteenpäin odotin välitunteja, koska silloin pääsi pelaamaan. Talvisin pelattiin tennispallon kanssa jääkiekkoa ja muuna aikana jalkapalloa. Viidennellä luokalla minä ja pari muuta poikaa keksimme aloittaa maalipörssin laskemisen.
Pidimme tarkkaa kirjaa, kuka on tehnyt eniten maaleja. Ensimmäisenä vuotena 6.-luokkalainen Tuomas oli ylivoimainen, mutta hänen siirtyessään yläasteelle, minä nousi kärkipaikoille.
En enää muista, oliko minulla ja yhdellä Mikalla aina jokin vihko mukana vai miten me maalit laskimme, mutta kirjanpito oli tarkkaa. Vaikka toki janosimme tehdä itse maaleja, myös ilahduimme, kun joku uusi nimi nousi listalle mukaan.
Jälkikäteen kuulin, että siirtymiseni yläasteelle harmitti joitakin oppilaita, koska sitten kukaan ei enää laskenut maaleja. Todennäköisesti muutama oli myös helpottunut, koska eihän urheilu ole kaikkien mieleen.
Nykyään puhutaan paljon lasten liikkumattomuudesta. Liikuntatuntien lisääminen olisi helppo tapa, mutta mietin myös, mitä lapset puuhailevat välitunneilla. Varsinkin suuremmissa kouluissa yhteisten leikkien järjestäminen lienee vaikeampaa. Jos pihalla pyörii sata oppilasta, on aika hankalaa jakaa porukkaa joukkueisiin.
Koulujen pihoilta löytyy toki koripallorenkaita ja aidattuja kenttiä, mutta niillä todennäköisesti viihtyvät ne lapset, jotka urheilevat muutenkin. He, jotka eivät ole urheilullisia, eivät halua mennä nolattavaksi. Kahtiajako vain lisääntyy, liikkuvat lapset liikkuvat paljon ja muut yhä vähemmän.
Kuulemma ainakin jossain kouluissa on välinevarasto, josta saa keppihevosia, hyppynaruja, palloja ja ties mitä, millä saa välitunnin kulumaan, mutta tämä koskee jälleen alakoululaisia.
Alemmilla luokilla on lapsille luontaista leikkiä, mutta kummasti alakoulun lähestyessä loppuaan hippa alkaa vaikuttaa lapselliselta. Tarvittaisiin siis jokin uusi leikki, joka ikää kuin huomaamatta saisi lapset liikkumaan, mutta ei olisi turhan noloa teinin silmissä.
Kännykät nähdään usein automaattisesti pahana, mutta esimerkiksi Pokémon Go sai lapset etsimään Pokémon-hahmoja. Puhelimia ei ainakaan kaikissa kouluissa saa välitunneillakaan räplätä, joten ehkä yläkoululaiset on tuomittu jatkossakin vain kävelemään ympyrää ja syljeskelemään koulujen pihoille.
Risto-Matti Kärki
tuottaja