Joulu ei ole oikein minun juttuni, ei ole ollut koskaan. Kaikki se hössötys, joka kaupoissa alkaa jo lokakuussa, on minusta kiusallista. Lähipiiriini ei myöskään kuulu suuria joulufaneja, vaikka monet perinteitä arvostavatkin.
Tosin tänä vuonna päätin ystäväni kanssa, että joulutamme niin maan perusteellisesti, mutta toisinhan siinä taitaa olla käymässä. Katsoimme jo heinäkuussa jouluelokuvia, ja niiden määrä lisääntyi luonnollisesti loppuvuotta kohden.
Viestit sinkoilivat edes ja takaisin siitä, että hei, onko tämä nähty, loppuiko elokuva sittenkään niin kuin ensimmäisen kahden minuutin perusteella voisi päätellä. Niin ja ne joulukirjat, kuulun aktiivisiin kirjaston kirjavaraajiin, jotka napsuttelevat kiinnostavat teokset listalleen jo siinä vaiheessa, kun kustantamojen katalogit ilmestyvät.
Lainaamistani joulukirjoista olen lukenut vain kourallisen. Jotenkin sellainen kermaisen kanelikuorrutettu höttö ei nyt tunnu tekstinä uppoavan. Niitä jouluelokuvia katsellessa sentään voi samalla vaikkapa tunnelmoida imuroinnin lomassa tai tehdä italiankielen tehtäviä ilman, että elokuvasta toiseen toistuvasta juonesta kovin pahasti putoaisi kärryltä. Ja ei, en aio edelleenkään kuunnella kirjojani, vaan luen ne mieluiten ja paperisena.
Päätin alkusyksystä, että tänä vuonna hankin sellaisen oikein kauniin tekokuusen, koska sellaisiakin on todistettavasti olemassa. Ja sitä paitsi pelkkä ajatuskin joka paikkaan havunneulasiaan kylvävästä oikeasta kuusesta puistatti. Ja sitä paitsi olen sen verran allerginen, että oikean kuusen hankkimalla takaisin itselleni vähintäänkin kuukauden poskiontelontulehduskierteen. Tästä on todisteita jo historiasta ja voin paljastaa, että Petteri Punakuono ei niinä vuosina ollut ainoa punanenäinen. Uutta tekokuusta varten olin jo katsellut koristeitakin sillä silmällä ja hankkinut muutaman uuden sisustukseen sopivan pöytäjoulukoristeen, sellaisia hillityn sävyisiä kuitenkin, koska ei nyt lähdetä liikaa väreillä ilottelemaan.
Tämän vuoden joulutukseen piti kuulua myös vähintäänkin yksi, mieluummin useita joulumarkkinoita oikein tunnelmallisessa miljöössä, pienessä pikkupakkasessa ja mukavassa hengessä ympäri tätä ja viereistä maakuntaa. Toistaiseksi joulumarkkinat ovat käymättä, eikä joulukuustakaan ole tullut hankittua.
Koska elämä tuli väliin. Tällä hetkellä olohuoneeni nurkassa on 30 laatikkoa kaakeleita, pakkauksessaan oleva vessanpönttö sekä asennusta vaille oleva käsienpesuallas kaappeineen. Toisella seinällä on parin metrin edestä suihkuseinää ja kolmannelle on pinottu laastit, silikonit ja uudet hanat. Kuulostaa pahasti edessä siintävältä kylpyhuoneremontilta, eikä ainakaan sellaiselta idealistiselta ajatukselta juuri siitä täydellisestä joulusta.
No, varsinainen remonttihan ei ole vielä edes alkanut, mutta jotenkin ajatus siitä, että kiertäisin jouluvaloja näiden erilaisten kasojen ympärille, ei ihan nyt lämmittänyt tällä kertaa. Miksi turhaan korostaa niitä, kun lähinnä vain haluaisin, että kasat ja remontti olisivat jo taakse jäänyttä aikaa?
Ja sitä paitsi tätä joulua, eikä seuraaviakaan, ei vietetä enää siellä perinteisessä paikassa, joten joulun perinteet on keksittävä uudestaan, vaikka väki pysyykin samana. Kaikki tämä kuulostaa niin työläältä, että katsellaan sitä yltiöjouluttamista uudelleen ensi vuonna, eikö? Jos vaikka kipinän saisi silloin joulunpunaiseen hehkuun ja tuoksuviin kynttilöihin? Ehkä ensi vuonna se jouluttaminen ei perustu suuriin suunnitelmiin, vaan pieniin eleisiin ja yhdessäoloon?
Tietyistä perinteistä en kuitenkaan jousta. Joulupiparit on tehtävä taikinoitaan myöten itse, koska mistään muualta ei saa niin herkullisia pipareita kuin äidin reseptillä yhdessä tekemällä. Olen tätä varten testaillut yksittäisiä pipareita eri paikoista, mutta ei, perinneresepti on parempi ja siitä ei luovuta.
Katja Kaartinen
toimittaja