Se oli ”jyry laiva”, kirjoitti 16-vuotias pyhärantalainen lampputrimmeri Vaito Laitonen kirjeessään kotiin. 90 metriä pitkä ja 13 metriä leveä Port Caledonia oli J.A. Zachariassen -varustamon komein alus.
Nyt tuo alus on saanut ansaitsemansa muistelmateoksen, jonka on kirjoittanut Ari Niittyluoto . Kirjan nimi Port Caledonia – suurin ja kuuluisin pitää paikkansa.
– Port Caledonia oli kaikkien aikojen suurin Uudenkaupungin laivarekisterissä ollut purjelaiva, kertoo Merihistoriallisen yhdistyksen puheenjohtaja Matti Jussila , joka on toimittanut kirjan.
Vuonna 1892 rakennettu alus hankittiin Uuteenkaupunkiin vuonna 1914. Tuohon aikaan höyrylaivat valtasivat alaa, mutta Suomeen hankittiin enemmänkin purjelaivoja.
– Minkä takia se on kuuluisin, niin valitettavasti se johtuu haaksirikosta Oléronin saaren edustalla Ranskan rannikolla, Jussila kertoo.
Joulukuun 2. päivänä 1924 laiva tuhoutui täydellisesti myrskyssä Ranskan länsirannikolla. Koko 25 hengen miehistö menehtyi.
Oli poikkeuksellista, että onnettomuus tapahtui niin lähellä rantamaisemaa.
– Paikalliset kokoontuivat rannalle seuraamaan miehistön kuolinkamppailua ja jopa koululuokkia oli seuraamassa, Jussila kertoo.
Tarinaa on kerrottu sukupolvelta toiselle ja Ranskassa on vuosien varrella järjestetty lukuisia muistotilaisuuksia.
– Myös Suomessa onnettomuus on saanut paljon julkisuutta. Varsinkin kymmenen vuotta sitten, jolloin tuli kuluneeksi 90 vuotta onnettomuudesta. Olimme silloin Arin kanssa Ylen aamutelevisiossa puhumassa aiheesta. Sen jälkeen Lasse Lehtinen kirjoitti kolumnin Ilta-Sanomiin, kun oli vieraillut saarella.
Merihistoriallinen yhdistys on koko 30-vuotisen taipaleensa aikana pitänyt Port Caledonian muistoa yllä.
Ari Niittyluoto kuuli turmasta ensimmäisen kerran 40 vuotta sitten. Sittemmin hänelle paljastui, että menehtyneiden joukossa oli yksi sukulainenkin.
Hän teki isänsä kanssa paikan päälle omatoimimatkan vuonna 1994 ja on sen jälkeen käynyt saarella myös vuosina 2014 ja 2016.
– Löysimme hautamuistomerkin, mutta maailma oli silloin toisenlainen. Emme saaneet yhteyttä paikallisiin, koska emme puhuneet ranskaa, Niittyluoto muistelee ensimmäistä matkaa.
Seuraavilla matkoilla hänet huomioitiin jo aivan eri tavalla, kun hänen kuultiin olevan suomalainen.
Ranskassa asuva suomalaissyntyinen Taina Pierrier kirjoittaa kirjassa Oléronin saaresta, sen asukkaista ja Port Caledonian muiston vaalimisesta.
– Tarina ja muisto säilyvät asukkaiden keskuudessa ja jokaisella asukkaalla on kerrottavaa, Jussila sanoo.
Niittyluoto on kuullut monenlaisia tarinoita paikallisilta.
– Joka ukolla on oma teoriansa, mitä tapahtui.
Taina Pierrier on kertonut, että Oléronin saarella suhtautuminen merenkulkuun on erilainen kuin Uudessakaupungissa, josta on aina lähdetty merelle.
– Siellä on vuorovesi, joten rannalta pystyy kalastamaan ja viljelemään ostereita. Äidit ovat sanoneet pojilleen, että älkää ainakaan lähtekö merelle ja tätä onnettomuutta on käytetty esimerkkinä, miten voi käydä, Jussila kertoo.
Haaksirikko Biskajanlahdella ei ollut sinänsä harvinainen.
– Se ei ollut ensimmäinen, viimeinen tai ainoa, mutta on saanut saarella oman merkityksensä, Jussila sanoo.
Neljä kuukautta aiemmin Etelä-Amerikasta lähtenyt alus oli salpietarilastissa tulossa kohti Ranskaa, kun onnettomuus tapahtui. 25 hengen miehistöön kuului ahvenanmaalaisen kapteeni Alfred Karlssonin lisäksi seitsemän suomalaista, saksalaisia, pohjoismaisia ja englantilaisia sekä yksi Hollannista, Unkarista ja Romaniasta.
Menehtyneistä yksi oli Lokalahdelta ja kaksi Pyhärannasta, josta oli alun perin muitakin laivassa.
– Heistä osa karkasi Australiassa ja he pelastuivat sitä kautta. Pyhärannassa on vaalittu muistoa ja Pyhärannan kirkosta löytyy pienoismalli, Jussila kertoo.
30-vuotisjuhlavuottaan viettävälle Uudenkaupungin merihistorialliselle yhdistykselle vuosi on ollut vilkas. Perinteisen vuosikirjan lisäksi yhdistys julkaisi syksyllä kalastuksen historiasta kertovan teoksen ja nyt oli jo kolmannen kirjan aika.
Miia Manninen vastasi kirjan ulkoasusta ja Markus Kotiranta maalasi kansikuvan, joka löytyy suurempana kirjan sisäsivuilta. Manninen sanoi, että kirjaa oli koskettava taittaa, vaikka tarina ei ollut hänelle ennestään tuttu.
– Tarina on niin traaginen ja sopisi elokuvankin aiheeksi, Manninen sanoo.
Kotiranta käytti taiteilijan vapautta, koska tapahtumasta ei luonnollisesti ole valokuvia. Yksityiskohdat hän otti kuitenkin huomioon.
– Mistä päin tuuli ja minkälainen oli majakan valo. Ja oliko majakka raidallinen vai ei, Kotiranta kuvailee.
Yhdistys on saanut tukea kirjan tekemiseen Uudenkaupungin Suomalaisen Seuran Säätiöltä. 108-sivuista kirjaa on painettu 200 kappaletta ja kirjaa voi ostaa Alisenkadun Joulupuodista sekä Sannin paperi & kirjasta.
