Elettiin loppusyksyä vuonna 1958. Sodan päättymisestä oli yli kymmenen vuotta, mutta elämä oli edelleen vaatimatonta. Lähes kaikki vaatteeni olivat äidin tekemiä. Ja niin oli ruokakin. Kaupassa käytiin harvoin.
Isä oli ollut monta vuotta sodassa. Sieltä palattuaan hän ryhtyi rakentamaan nuorelle perheelle omakotitaloa. Tukkimetsästä se alkoi. Sitten tukit hevosella ja reellä tulevan talon pihaan ja naapurin kotitarvesirkkeli pystyyn. Näin oli talon puutavara tapulikasoissa, mutta nauloista alkaen kaikesta muusta olikin sitten pulaa.
Koivurinteen talo valmistui vuonna 1947. Perheellä oli silloin kaksivuotias esikoinen, minä synnyin 1949 ja seuraava 1953. Oli tiukkaa. Leipää koetettiin leventää kalastamisella ja puutarhassa kasvatettuja vihanneksia myymällä.
Vuosikymmenen lopulla eteenpäin pyrkivä isä haki ja pääsi poliisikouluun Helsinkiin. Hän valmistui 1951 ja sai passipoliisin paikan Turusta. Onneksi vuoden kuluttua Kalannin nimismiespiirissä aukesi konstaapelin virka ja isä valittiin siihen.
Isän saamaan virkaan kuului myös erikoinen sivutoimi. Hän toimi vanginkuljettajana. Virkaa hoitaneen konstaapelin piti tarjota nimismiespiirille pidätettyjä varten myös ”putka”. Koivurinteen taloon ei sellaista pystynyt rakentamaan. Tarvittiin uusi talo. Näin ratkesi myös puuttuvan työhuoneen sekä putkan ongelma.
Uusi talo valmistui Haapaniemen koulun lähelle 1956. Sen alakerrassa oli rautaovella ja ikkunakaltereilla varustettu vankityrmä! Hyvä puoli asiassa oli, että jo nuorena me pojat tutustuimme varsin läheisesti myös ”toisenlaisiin” lähimmäisiin. Äitini oli sitä mieltä, että on julmaa pitää pidätettyjä yksin alakerran putkassa, joten useimmat heistä söivät aamiaisen, lounaan ja illallisen samassa pöydässä meidän kanssamme.
Muistan kuinka joulun alla 1958 kirjoitin joulupukille monta kirjettä. Oli pieniä toiveita, mutta jokaisessa tontuille ikkunan rakoon viedyissä ruutupaperipalasissa luki ”jääpallomaila”. Toivoin ja rukoilin. Nurmeksetkin palvelivat ihan hyvin, mutta se maila!
Jouluaaton illan lähestyessä jännitykseni oli sietämätön. Jokainen näki tuskani, kun lahjojen jakaminen alkoi. Säkissä ei näkynyt mitään jääpallomailalta muistuttavaa! Kävin juosten katsomassa, jos sellainen olisi jäänyt eteiseen tai ulko-ovelle. Ei ollut.
Maltoin odottaa lahjasäkin tyhjenemiseen asti, mutta sitten puhkesin katkeraan itkuun. Maailmani romahti. Olisin ollut valmis luopumaan kaikista lahjoista, jos ne vaan muuttuisivat jääpallomailaksi. Itkuni ei tauonnut. Tilanne ryöstäytyi käsistä. Kaikkensa perheensä eteen uurastanut isäni puhkesi myös itkuun ja pyysi minulta anteeksi. Pyysi anteeksi sitä, etteivät perheen rahat riittäneet kalliiseen jääpallomailaan.
Muistan, kuinka kiipesin omassa sängyssään itkevän isäni viereen ja pyysin häneltä halaten monta, monta kertaa anteeksi. ”Älä itke isä, älä itke. Anna minulle anteeksi. Kyllä minä pärjään vielä katajamailalla”.
Fyysisesti ja henkisesti vahvan ja voimakkaan isän surullinen itku on jäänyt mieleeni. Lähes joka joulu muistan tuon tilanteen. Se opetti minulle paljon. Kaikkea ei saa, vaikka kuinka toivoisi. Mutta se opetti senkin, että kaikkensa perheensä eteen tehnyt isä voi myös olla haavoittuva. Ehkä opin myös, että tavara ei ole elämässä kaikkein tärkeintä.
Mukanani kulkeva perintö syntyi lapsuuden jouluista, isän ja äidin huolenpidosta, sisaruksista, lähistöllä asuneiden serkkujen ja kaverien kohtaamisista, seurakunnan nuorten kerhoista ja leireistä.
Silloin syntyi jotakin sellaista, jonka toivoisin osaavani jakaa myös muille. Isä ja äiti opettivat meille – omalla elämällään – tärkeitä elämän arvoja ja arvostuksia. Noina lapsuuden ja nuoruuden vuosikymmeninä ja jouluina syntyi myös luottamus Jumalan arkiseen armoon ja huolenpitoon. Se on arvokas lahja.
Hannu-Pekka Laiho
Kirjoittaja on
ukilaistaustainen eläkkeellä oleva toimittaja ja viestintäjohtaja