Kun astuimme ulos pakettiautostamme, vastassa oli raikas tuuli ja henkeäsalpaava näkymä. Aloitimme heti nauttimisen siitä, mitä ympärillämme oli – valtava määrä vettä. Horisontissa ei näkynyt mitään muuta kuin vettä, loputon valtameri, joka tuntui jatkuvan ikuisuuteen. Tuntui kuin meri ja taivas olisivat koskettaneet toisiaan, tuntui kuin he olisivat olleet pariskuntia ja rakastuneita.
Aurinko lisäsi kauneutta tuohon näkymään, jonka kirkkaus lisäsi viehätystä taivaan ja meren väliseen rakkauteen. Seisoin hetken paikoillani ja annoin näkymän viedä minut mukanaan. Ajatukseni alkoivat vaeltaa elämän merkityksen äärelle. Usein elämässä juoksemme monen asian perässä: uran, kilpailun, kateuden ja ahneuden. Mutta tuolla hetkellä kaikki tuntui merkityksettömältä.
Tunsin, että mikään muu ei ole tärkeämpää kuin rauhallinen mieli, onnellinen sydän, hyvä terveys ja rakkaus. Katseeni ei halunnut irrottautua tuosta valtavasta vesimaisemasta. Tuntui kuin voisin viettää tunteja vain katsellen sitä ja ajattelematta mitään. Se hetki oli puhdasta rauhaa – rentouttavaa ja vapauttavaa. Tuntui kuin voisin viettää tuntikausia seisoen katsellen merta.
Tunsin kuinka vahva ja suuri tuo valtameri oli, mitään tuohon mereen putoavaa ei ehkä koskaan löydy, mutta valtameri oli niin tyyni ja rento, heijastaen vain sen kauneutta ja aalto oli lumoava. Ja minusta tuntui, että miksi meillä ihmisillä, jotka olemme niin pieniä, on joskus niin paljon egoa, kateutta, vihaa. Näitä asioita tulisi välttää ja vain rentoutua.
Paikka oli hyvin tuulinen, mikä teki siitä entistä elävämmän. Lähistöllä oli kuuluisa musta maapallo, joka näyttää maan navat. Maapallon ympärillä oli pitkä jono ihmisiä, jotka halusivat ottaa kuvia sen kanssa. Liityimme jonoon ja saimme omat valokuvamme muistoksi.
Lapseni ei kuitenkaan malttanut pysyä paikallaan – hän halusi kiivetä patsaalle ja hypellä sen ympärillä, vaikka muita ihmisiä odotti vuoroaan. Lopulta meidän täytyi auttaa hänet alas, jotta kaikki saisivat mahdollisuuden nauttia hetkestään.
Kävelimme alueella lisää ja löysimme paljon litteitä kiviä, joista rakensimme yhdessä pienen tornin. Se oli yksinkertainen mutta merkityksellinen hetki perheenä. Aika kului kuin siivillä, ja pian oli aika lähteä.
Paluumatkalla mietin, mitä tämä matka oli opettanut. Elämä ei ole kilpajuoksu, kilpailu tai pelkkää rahan ja menestyksen tavoittelua. Todellinen elämä löytyy rauhallisesta mielestä, onnellisesta sydämestä ja hetkistä rakkaiden kanssa. Tasapaino työn, rahan ja elämän välillä on avain siihen, että voimme nauttia elämästä parhaalla mahdollisella tavalla.
Nordkapp muistutti minua pysähtymisen tärkeydestä ja siitä, mikä todella merkitsee. Se kokemus pysyy sydämessäni aina.
Pooja Shah
kirjoittaja on muuttanut
Uuteenkaupunkiin Nepalista ja opiskellut suomen kieltä
Kirjoittajan suomi on todella kaunista, hän kirjoittaa paremmin kuin moni kantasuomalainen. Arvostan!
Kommenttien lisääminen on estetty.