Tämän linkouksen jälkeen voimat olivat täysin loppu, enkä päässyt yksin edes vessaan, kun muutaman metrin kävely vei tajunnan rajamaille.
Ymmärrän nyt hyvin, miksi influenssa vie Suomessa joka talvi hautaan lukuisia heikkokuntoisia vanhuksia tai muuten vakavasti perussairaita ihmisiä.
Mutta se, mitä aivoissani tapahtui sairauden aikana, oli jälleen hämmentävää.
Jokainen tietää, että kovassa kuumeessa mikään ruoka ei maistu ja on pakotettava itsensä syömään edes jotain. Jostain syystä yläkertani päätti, että ruoka-aineet myös maistuvat siltä, mihin ne on pakattu. Eli hedelmäsalaatti maistui metallipurkilta, en syönyt, mansikkajogurtti muovilta, en syönyt. Pakastepinaattikeitto maistui pahvilaatikolta, mutta keittoa tungin väkisin alas muutaman lusikan, kun muu talonväki vannoi sen olevan ihan normaalin makuista.
Makujen lisäksi aivoni kehittivät myös olemattomia hajuja. Ilmoitin miehelleni hyvin vakavasti ja todella kiukkuisena, että joku on pissannut meidän koirien päälle, koska ne haisevat ihan virtsalta. Miesparka joutui useampaan kertaan kertomaan, että koirat haisevat ihan samalta kuin viime viikolla ja miten hitossa ylipäätään joku olisi onnistunut niihin pissimään.
Lisäksi aivoni ottivat useammaksi päiväksi myös hupimestarin rooliin. On tunnettu juttu, että korkea kuume saa toiset näkemään harhoja, hourailemaan tai näkemään toistuvasti samaa kummallista unta.
Minun päässäni pyöri lähinnä levyraati.
Olin itsekin ihan yllättynyt, miten paljon osasin erilaisia suomenkielisiä kappaleita, sillä kun yksi biisi lakkasi soimasta päässäni, oli levylautasella jo uutta hittiä odottamassa. Oikein mukavaa ohjelmaa ensimmäiset pari tuntia, mutta kun levyraatia oli jatkunut jo toista vuorokautta, alkoi pinna kiristyä. Etenkin, kun kappalevalikoima supistui koko ajan ja kaikki kuulosti lopulta Ellinooralta.
Levyraadin lisäksi päänsisäiset viihdytysjoukot keksivät myös ainakin sana-numero-pelin. Säännöt jäivät monen tunnin ihmettelystä huolimatta vähän hämäräksi. Ehkä oli joku pitkä perussana, mistä piti muodostaa uusi sana lisäämällä tai vähentämällä siitä määrätty määrä kirjaimia. No vähennettiin tai lisättiin, niin päädyin aina sanaan harventaa. Siis harvinaisen tylsä peli.
Hauskempaa, mutta oudompaa, oli se, että kaikenlaisen muun sekoilun lomassa tein aina pari selostusta laukkakilpailuista. Englanniksi tietty. Mistähän tämäkin kumpusi, sillä pidän toki hevosista, mutta en erityisemmin arvosta laukkakisoja niihin liittyvien eläinsuojelullisten ongelmien takia. Mutta siellä minä omassa päässäni suu vaahdossa mesosin perienglantilaisen laukkaradan selostamossa. En muista kuka voitti.
Parannuttuani olen miettinyt, miten älyttömästi sitä on aivoissa tavaraa tallessa. Ja varmasti ainakin puolet täysin turhia juttuja. En usko, että oikeassa elämässä tarvitsen koskaan esimerkiksi Perävalot-biisin sanoja. Mutta samaan aikaan arkisten asioiden, kuten oman puhelinnumeron tai ystävän ovikoodin muistaminen on ajoittain mahdoton tehtävä. Siis pikkuvinkkinä vaan sinne yläkertaan, että jos jatkossa talteen vähemmän, mutta laadukkaampaa aineistoa.
Kaikkiaan raju sairastaminen oli taas hyvä muistutus siitä, mikä elämässä on oikeastaan arvokasta. Se oli myös ansaittu potku omaan pakaraan. Voisin tehdä paljon nykyistä enemmän oman hyvinvointini ja terveyteni eteen. Alustavat päänsisäiset neuvottelut tähän suuntaan onkin jo käyty. Saa nähdä, miten tuumat siirtyvät toimiksi.
Maija Ala-Jääski
toimittaja