Olen Pyhämaan ensimmäisen kirkkoherran Matthias Melanderin jälkeläinen – kuten niin moni muukin tällä alueella asuva. Pyhämaan vanhassa kirkossa esi-isäni ovat toimittaneet messuja ja saarnanneet. Pyhämaassa heidät on myös siunattu ja haudattu.
Sinä merkityksellisenä syyskuun päivänä työmaani oli ensin Pyhämaan uusi kirkko. Kirkon kellarissa avasin vanhoja puisia laatikoita, tutkin tomuisia esineitä ja ihastelin esineissä olevaa ajan patinaa. Sieltä eräältä puuhyllyltä löytyi paljon elämää nähnyt pienehkö valettu rippikello kiinnitettynä puiseen 1700-luvulla lisättyyn varteen. Rippikellon löytäminen kosketti sydänjuuriin saakka.
Rippikello, joka edelleenkin Pyhämaan uuden kirkon kellarissa lepää katseilta piilossa, on hyvin vanha. Pyhämaan ensimmäinen kirkkoherra Matthias Melander lahjoitti sen vuonna 1640 omalle seurakunnalleen.
Katolisella ajalla messussa rippikello ilmoitti kirkkokansalle ehtoollisleivän ja -viinin muuttumisesta Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Aikoinaan rippikellolla myös kutsuttiin ihmisiä ripittäytymään ennen ehtoollista. Luterilaisen ajan alkaessa, siis kirkkoherra Melanderinkin aikana, rippikelloa soitettiin, kun kirkkokansaa ylipäätään kutsuttiin ehtoolliselle.
Matthias Melander sai 14.5.1639 piispa Isaacus Rothoviukselta valtakirjan tuolloin juuri perustetun Pyhämaan seurakunnan ensimmäiseen kirkkoherran virkaan. Heti seuraavana vuonna kirkkoherra lahjoitti rippikellon. Kirkkoherra Melanderia kuvailtiin tarmokkaaksi ja järjestelmälliseksi mieheksi, jonka seurakuntalaisilla oli hyvä lukutaito. Tiedetään, että Melander toimi uutterasti myös oman kirkkonsa hyväksi. Siksi hän ehkä myös tahtoi lahjoittaa kirkostaan uupuvan rippikellon kansan sivistämiseksi ja kirkon kaunistamiseksi.
Etsimme sukuamme milloin kirjoista ja kirkoista, milloin taas kyliltä, kallioilta ja luodoilta. Tein 14-vuotiaana sukupuun Matthias Melanderista itseeni ja sain kirkkoherran ja minun väliin kymmenen sukupolvea. Siksi Pyhämaassa oleva konkreettinen esine esi-isästäni on merkityksellinen minulle – ja voisi olla monelle muullekin Matthias Melanderin jälkeläiselle. Tunne siitä, että pidän käsissäni samaa esinettä, samaa kelloa, jota esi-isäni on 1600-luvulla koskettanut, on pienelle ihmismielelle käsittämätön. Näinkin voi hoitaa menneisyyden kaipuutansa.
Omat sukumme historiat, vanhempiemme ja esi-isiemme tarinat kertovat ajankulusta ja nähdystä elämästä. Kaunis syyskuinen päivä esi-isieni mailla sai ihan uudenlaisen merkityksen Matthias Melanderin rippikellon myötä. Mutta työpäivän teki erityiseksi vielä toinenkin asia. Tuolloin työkaverinani oli Kalannin Liisa Eerikintyttären sukuhaaran jälkeläinen. Liisa Eerikintyttären paimennäyistä alkoi 1700-luvulla kansanherätys, joka käynnisti rukoilevaisen herätysliikkeen. Tämä onkin sitten jo kokonaan toinen tarina ja toisen suvun hienoa historiaa.
Marja
TanhuanpääKulttuuriperinnön tutkija, joka tekee seurakunnissa arvoesineistön inventointia