Kävi selväksi, että paljon tehtiin töitä näytelmän eteen. Lähes sata ihmistä kaikkiaan teatterimaailmassa, ja rahaa käytettiin. Näyttelijäni tokaisi, tuleekohan tätä kukaan katsomaan. Minä kysyin, miten siitä yleisölle kerrotaan?
Oli ikivanha kahvikutsujen järjestelmä lähes kaikilla paikkakunnilla koko Satakunnassa. Antti Virmavirran äiti Pirkko oli Harjavallassa yksi kutsujen järjestäjistä. Niissä kerrottiin teatterin tulevista näytöksistä. Menin tapaamaan ilman kutsua silloista taiteellista johtajaa Kari Suvaloa. En kertonut seuralaiselleni mihin olen menossa, hän olisi varmasti kieltänyt menon. Hän oli valmistunut Teatterikorkeakoulusta ja oli näyttelemisen ammattilainen, ei ollut ajatuksia liike-elämästä.
Kun menin Suvalon luokse, hän tiesi kuka olin, oli nähnyt ensi-iltajuhlissa näyttelijän seurana: Kysyin, kuinka kauan on ollut voimassa kahvittelut pitäjissä, kymmeniä vuosia. Minkä ikäisiä ovat kutsujat nykyään, vanhoja ovat! Näin selvästi, että Suvalo älykkäänä miehenä hoksasi heti, mitä asiaa minulla oli. Kerroin: kun katson näytäntökauden listaa, olisiko vaarassa, että nuoria ihmisiä ei saada teatterin näytelmien lanseeraustilaisuuteen lainkaan paikalle. Se vaara kyllä siinä on, sanoi Suvalo.
Tekisin A4:n kokoisen julkaisun, jossa jokaisella tulevalla näytelmällä olisi oma sivu valokuvineen. Minä voisin hakea siihen muutaman ilmoituksen. Tehdään sivut tietokoneella painovalmiiksi, oikovedokset hyväksyy teatterin väki, siinä vaiheessa voisi korjata tai lisätä jos on tarvis. Julkaisu pitäisi jakaa Satakunnassa jokaiseen talouteen postin kautta.
Suvalo hoksasi heti asian, ja kysyi mikä olisi kokonaiskustannus? Lupasin selvittää. Tein asiasta selvityksen. Kun kustannukset olivat tiedossa ja Suvalo tiesi minun olleen Radio Porissa tehokkaan myyjän, vastasi: tehdään! Lupasi pyytää kaikista esitettävistä näytelmistä valokuvat ja muun materiaalin.
Lehdykäinen tehtiin ja posti jakoi. Tunsin lippukassan, hän pyysi kahville ja kertoi, kun kaksi viikkoa oli kulunut julkaisun jakelusta, lipunmyynti oli ollut vilkasta. Sen jo kyllä tiesin! Jälkeenpäin kuulin, että teatterin lipunmyynti oli kasvanut yli 30 % edellisestä vuodesta. Se oli teatterimaailmassa suuri muutos.
Meillä on täällä Uudessakaupungissa Suomen uusin ja hienoin monitoimijatalo. Meillä on myös kaupunki, jonka väkiluku laskee voimakkaasti koko ajan. Olisiko meillä nyt Wintterissä jotain, jolla voimme vaikuttaa laskusuuntaan? Kannattaisiko täällä tehdä sama kuin Porin teatteri teki?
Nuoria aviopareja varmasti kiinnostaa saada lapsensa sellaiseen kouluympäristöön, jossa he viihtyisivät ja saisivat parhaan koulutuksen ja jossa se parantaisi myös oppimistuloksia. Halu asua Uudessakaupungissa lisääntyisi. Uusi Wintteri lisää tietysti lipunmyyntiä kaikenlaisiin maksullisiin tapahtumiin. Kuka ei nyt viihtyisi nykyaikaisessa rakennuksessa?
Wintteriä ei mielestäni voida jättää rauhassa loistamaan paikalleen yksikseen, se pitää tehdä kaikille ympäristön ihmisille tykö. Eikä pelkästään ympäristölle vaan koko maalle. Vielä ei ole aika vaipua tyytyväisyyteen, homma on kesken.
Kun monitoimijatalo maksoi kai 60 miljoonaa kaikkineen, kustannusarvioon olisi alun perin pitänyt varata tarpeeksi rahaa tiedottamiseen, mutta vielä ehtii. Elämme tiedottamisen aikaa yhteiskunnassa. Huhujen kautta tiedon leviämiseen ei kannata enää luottaa. Asukkaille tehdään nykyään kaikki asiat tykö sähköisin keinoin, kaikki!
Olisi hölmöä jäädä odottamaan, miten tieto leviää ja alkaa sujua muuttoliikkeen kanssa. Uusikaupunkilaiset saavat kaikki erinomaisella tavalla tiedot Wintteristä kuvineen! Paikalliset lehdet tekevät asiassa loistavaa työtä. Niitä muualla asuvia tänne tarvitaan.
Huippuammattilainen tekemään, valtuusto etsimään siihen rahat, se satsaus tulee monin verroin takaisin.
Maasta löytyy ammattilainen tai taho, joka hallitsee kaikki sähköiset keinot. Wintterin kanssa ei saa odotella, jos tiedottamisen suunnitelma on olemassa, niin toimeksi!
Ja heti!
Mauri Tenhonen