Se oli toukokuun kahdeksas päivä, ihan tavallinen päivä arkisine töineen. Olin sinä päivänä tehnyt yhtä ja toista. Juurikkaasta oli suurin osa kylvetty, muutoin se oli sellaista varsinaisen kylvötyön aloittelun odottamista. Ajatuksissa oli ajoittain myös jokavuotinen vierailija, jota olin odotellut tulevaksi jo viikko sitten, mutta ei vain ollut saapunut. Oikeastaan olin jo luopunut odottamisesta, voihan sitä aina jotain sattuakin poissaollessa.
Ei mikään ole ikuista. Itse asiassa vaimokin viime vuonna lopuksi hyvin selvin sanoin antoi ystävän ymmärtää, että on poislähdön aika. Itse olin sitä kautta rantain koettanut esittää, mutta huonolla tuloksella. Tiedä vaikka sekin vaikuttaisi tämän vuotiseen poisjääntiin ja sen myötä myös lopullisesti. En uskoisi sen enää uudelleen alkavan.
Siinä pihalla ollessani odotukseni sitten täyttyi, tuttu haarapääsky lensi hitaasti aivan läheltäni ohitseni iloisesti terveiset visertäen. Aivan samoin, kuin vuotta aikaisemminkin. Ensi kohtaaminen on paluussa tärkeä, siinä molemmin puolin katsotaan, että kaikki on entisellään. Seuraavat ohilennot eivät olekaan aivan samanlaisia. Minä huomasin, että tulija oli yksin. Voi olla, että toinen tulee myöhemminkin. Voi olla edessä uuden kumppaninkin etsiminen, niin kuin tänä vuonna sitten olikin.
Välittömästi menin avaamaan alakerran ovet, että pääsee sisätiloihin lämmittelemään. Viikon verran ovet olivatkin jo olleet raollaan puupalikan avulla, jos vaikka joskus iltamyöhäisellä saapuvat huomaamatta, niin on ainakin sisääänpääsy turvattu.
Pääskysiä ei ole enää kovin runsaasti. Meilläkin on enää vain toinen pesivä pari ulkovajassa. Joka kevät on hieman peloissaan, että jäävätkö saapumatta. Etenkin tulee seurattua alakerran pääskysiä, jotka ovat tutumpia. Jos jää saapumatta, en usko muualla syntyneiden enää kotiutuvan näihin tiloihin.
Alakerran pääskysillä on myös melkein poikkeuksetta tapana tehdä toiset poikueet syksyksi siellä alakerran lämpimissä tiloissa. Siinä onkin sitten jännittämistä, kuinka kehittyvät ja kuinka etelään lähtö tapahtuu. Viime vuonnakin se tapahtui myöhään, vasta vaimon pontevan puhuttelun jälkeen.
Seuraavana aamuna puhuttelun jälkeen oli alakerta lopullisesti tyhjä. Muutoin ne ovat ihmiseen tottuneita, niiden kanssa voi puhella ja voi mennä ohitse ihan puolen metrin päästäkin. Uskomattomalta kuitenkin tuntuu, että myöhäissyksyllä lähes yksinäiset pääskyset pystyvät suorittamaan muuttonsa kylmissä olosuhteissakin vaaroja uhmaten. Tiedän kuitenkin, että joskus koittaa kevät, jolloin paluuta ei tapahdu.
Tänä keväänäkin puolison saamiseen meni melko pitkä aika, eikä mitään varsinaista paluumuuttoa näkynyt, mistä olisi kumppanin valinnut. Onneksi kuitenkin yksi ilmestyi ja arkuudesta huomasi, ettei ollut ennen täällä ollut.
Kottarainen on hävinnyt kokonaan. Yhtään kottaraista ei tänä keväänä edes näkynyt vanhoja pesäpönttöjä tutkimassa. On ikävää, jos pääskysillä on sama kohtalo. Pääskysten elolla ihmisasuntojen liepeillä on uskoakseni tuhatvuotiset perinteet, eikä sen soisi noin vain päättyvän.
Jukka Vapola
85 vuotta tänään täyttävän kirjoittajan teksti on julkaistu alun perin vuonna 1998