Suomen Rauhanpuolustajain Uudenkaupungin yhdistyksen (US 10.5.) vuosikokouksen julkilausumassa todettiin huolestuminen ”asevarustelun kiihtymisestä maailmassa erityisesti läntisessä Euroopassa”. Siinä ei lainkaan puututtu Venäjän aloittamaan brutaaliin tuhoamissotaan Ukrainassa eikä tuhotöihin Euroopassa.
Yhdistyksen kannanotto noudatteleekin entisen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ja turvallisuuspoliisin (KGB) ohjauksessa olleen Rauhanpuolustajien ”rauhan ja demokratian” toimia. Myös Maailman rauhanneuvoston (päämaja Helsingissä vielä 1990-luvulla) kautta Neuvostoliitto levitti ”rauhaansa”. Venäjä jatkaa Neuvostoliiton jalanjäljissä ”rauhan tiellä”.
Sanotaan, että historiasta ei voi oppia. Olisiko siitä – ”rauhanpuolustajillekin” – jotain opiksi otettavaa?
Suomi oli uuden aikakauden edessä 1800-luvun alussa Suomen päätyessä osaksi Venäjää. Samaan aikaan maamme valtiolliseen ja kulttuuriseen kehitykseen vaikuttivat useat lahjakkaat henkilöt, joista nostan esiin yhden.
Todellinen valtioneuvos Matthias Calonius (1737–1817) eli aikana, jolloin Ruotsi menetti itäisen osansa Venäjälle Suomen sodassa 1808–1809. Hän oli tärkeässä asemassa Suomen suuriruhtinaskunnan hallitusmuotoa ja lainsäädäntöä valmisteltaessa Venäjän keisarin ja hallinnon kanssa. Hän toimi Suomen ensimmäisenä prokuraattorina (nyk. oikeuskansleri) vuosina 1809–1816.
Nykyinen oikeuskansleri on yli kaksisataa vuotta Caloniuksen jälkeen joutunut ratkomaan myös lainsäädännön kysymyksiä Suomen ja Venäjän välillä erityisesti välineellistettyyn maahanmuuttoon liittyen.
Caloniuksella oli selkeä käsitys sodista yhteiskuntien riesana. Hän kirjoitti vuonna 1798 tutkielmassaan ”En kort Anvisning til de allmännaste Grunderne för Krigs-Lagar” (Lyhyt viittaus sotalakien yleisimpiin perusteisiin) muun muassa: ”… yhteiskuntien välillä ei koskaan ole odotettavissa pysyväistä rauhaa”. ”Turhaan uneksivat hurskas rahvaan mies ja koulutettu kirjanoppinut kultaisista ajoista, jolloin valistus tulisi niin yleiseksi ja sen ääni niin vaikuttavaksi ja määrääväksi, että ikuinen ja häiritsemätön rauha voisi tulla meidän sukumme osaksi.” ”…niin kauan kuin ihmiset ovat sellaisia kuin ovat, nimittäin heikkoja, lyhytnäköisen itserakkauden salaisille virranpyörteille ja intohimojen myrskyille alttiita olentoja, niin kauan täytyy sodan toisensa jälkeen syntyä, milloin siellä, milloin täällä, ja useimmiten mitä mitättömimmästä syystä.”
Maailmalla on tätä nykyä meneillään ainakin puolisen sataa aseellista konfliktia tai sotaa, joten Calonius ei aivan väärässä ollut. Hän mainitsee syinä sotiin ihmisten voiton- ja vallanhimon sekä halun puolustaa itseään, maataan ja omaisuuttaan.
Calonius näkee myös asian toisen puolen. ”Sotahan juuri on pääasiassa myötävaikuttanut taiteiden ja tieteiden leviämiseen maailmanosasta toiseen, kaupan ja teollisuuden laajentumiseen ja meidän sukumme kehityksen jouduttamiseen.” ”Kuinka moni hekuman ja velttouden turmelema kansakunta onkaan sodan kautta joutunut temmatuksi irti voimattomuudestaan ja kuolemanomaisesta horroksestaan käyttämään voimiaan hyödyllisemmällä ja arvokkaammalla tavalla ja jälleen saavuttamaan parantuneen kuntoisuuden?”
Hän ei tutkielmassaan pohdi sitä, että sota vie kansakunnalta sen parhaimman, jopa usean (mies)ikäluokan käsittävän aineksen. Suomessa toisen maailmansodan saldo oli 90 000 kaatunutta ja lähes 200 000 haavoittunutta sotilasta. Surmansa sai ”vain” 2 000 siviiliä.
Calonius toteaa: ”Kun niin ollen mikään yhteiskunta ei koskaan voi laskea saavansa olla rauhassa kauemmin kuin naapuri tahtoo; niin on myöskin sen ensimmäisenä huolena joka hetki ajatella puolustustaan.”
Suomi on näin tehnyt koko itsenäisyytensä ajan. Muu Eurooppa on vasta heräämässä – toivottavasti ei kasakan nauruun.
Historia auttaa ymmärtämään – joskaan ei hyväksymään naapurimaamme harhamielisen johtajan havitellessa etupiirejä ja ymmärtämättömien tukiessa häntä.
Hannu Luotola