1690-luvulla – Suvivirren syntyaikaan – Suomessa elettiin niin sanotut suuret kuolonvuodet. Auringon lämpöä ei ollut, kylmyys koetteli, ja halla ja sade veivät kahtena vuonna peräkkäin viljan. Ruoka loppui maasta, siemenviljaa ei ollut. Nälkä näännytti ihmiset, ja taudit tappoivat. Kasvit kuolivat, sitten hyönteiset ja linnut, sen jälkeen muut eläimet, lopulta ihmisetkin. Joukkohaudat täyttyivät, kun lähes kolmasosa suomalaisista menehtyi. Kesää, koko elämänehtoa viljelyksineen ja satoineen ei vain kuulunut. Suvi ei ollut suloinen eikä aika armas.
Vuosisadan alussa oli rakennettu Uuteenkaupunkiin vanha kirkko. Vuosisadan loppua ja suuria kuolonvuosia kohti mentäessä kirkko oli jo alkanut rapistua. Kaupungin pormestari olisi halunnut pyytää kuninkaalliselta majesteetilta yhtä kolehtia kannettavaksi kaikissa valtakunnan kirkoissa, jotta olisi päästy kirkon korjaukseen. Piispa kuitenkin totesi vuonna 1697, että vaikka kirkko olisi tarvinnut korjausta, kolehtia ei voitu kerätä ”kovan ajan tähden”.
Turkulainen muurarimestari Hieronymus kutsuttiin tarkistamaan kirkon kunto. Hän totesi, että kirkkoa ei voi korjata muulla tavoin kuin hajottamalla se perustuksiin asti. Koska ajat olivat ankarat, kirkon korjaus jäi. Vuoden 1698 rovastinkäräjien pöytäkirjassa todetaan, että kaupunki ei tohdi lausua mitään kirkon korjauksesta ”ennen kuin Herra antaa paremmat ajat”. Kirkon korjaus lykkääntyi vuosilla eteenpäin – eivätkä silloiset ihmiset vielä tienneet, että heitä oli odottamassa jo seuraava, paljon suurempi ja pahempi murhe: isoviha.
Kun rapistuneessa vanhassa kirkossa ensimmäisen kerran aikanaan veisattiin Suvivirsi, kirkon sisällä oli jo joitakin penkkejä, alttaritauluna ehkä puulaudalle maalattu kuva ja ainakin turkulaiselta puuseppä Göranilta vuonna 1648 tilattu saarnatuoli – se sama, joka tänäkin päivänä kuuntelee Suvivirren veisuutamme. Koska kirkossa ei ollut monta ikkunaa, sisällä vallitsi pimeys. Kynttilät toivat kaivattua valoa ja ehkä jopa lämpöä.
Lopulta senaikaisille ihmisille niin tällä seudulla kuin muuallakin koitti kesä vuonna 1697. Kun Suvivirressä riemuitaan kukkasista, vihannoivista niityistä ja laihosta laaksossa, se oli runsas kolmesataa vuotta sitten eläneiden ihmisten todellista iloa siitä, että jokin mahdollisuus elämään oli. Että jäljelle jääneillä oli toivoa. Että kasvava vilja, laiho laaksossa antoi elämän. Että joku suurempi piti sittenkin ihmisistä huolen. Lämpö auringon toi siunauksen, luonnon uudeksi luomisen, eloon kutsumisen.
”Kesä ei suojele suruilta”, Turun piispa Mari Leppänen on todennut. Vaikka kesä ei suojellut surulta silloin eikä se suojele nytkään, silti lupaus jostain uudesta, toivo paremmasta huomisesta kuultaa Suvivirrestä. Siksi iloitaan kesästä ja lauletaan kohta entistäkin riemullisemmin mielin kaunis Suvivirsi ja annetaan sen sanojen koskettaa ja hoitaa meitä.
Marja Tanhuanpää
Kulttuuriperinnön tutkija, joka tekee seurakunnissa
arvoesineistön inventointia