Vaikka koulujen kevätkirkot ovat toistaiseksi katoavaa kansanperinnettä, suvivirsi raikuu edelleen useimpien koulujen kevätjuhlissa ja juhlistaa mielet myös monissa muissa tämän vuodenajan kokoontumisissa. Itse olen työni puolesta saanut lähiaikoina laulaa suvivirttä ainakin muskarin ja päiväkerhon kevätjuhlissa, konfirmaatiomessussa, hautajaisissa, kylvönsiunauksessa Kalannin auringon alla ja Kasarminlahden laavulla metsäkirkossa, sateen ropistessa olkapäille.
Tänä keväänä juhlamieltä on aikaansaanut myös Uudenkaupungin saama hieno tunnustus, kun Elävät kaupunkikeskustat ry:n arvovaltainen raati valitsi sen Suomen parhaaksi kaupunkikeskustaksi. Puoli vuotta sitten perheineni ukilaistuneena valinta herättää ylpeyttä uudesta kotikaupungista: pystyn helposti allekirjoittamaan raadin kiitokset viihtyisästä keskusta-alueesta. Nostalgiaa henkivät puutalot, viihtyisät kahvilat, tyylikkäästi kohennettu Kaupunginlahden ranta ja uusi Wintteri piha-alueineen – kaikki mukavasti saman kävelyretken varrella. Kuten kirjoitettu, elävässä kaupunkikeskustassa ”historia ja tulevaisuus kohtaavat hienolla tavalla”.
Kaupunkikuvaa leimaavat keskeisesti myös kaksi kirkkoa: torin vierellä kohoava punatiilinen, vuonna 1863 valmistunut Uusi kirkko sekä kaupungin perustamisen jälkeen vuonna 1629 käyttöön otettu Vanha kirkko. Omaa historiaansa kantavat myös muut seurakuntamme kirkot: keskiaikainen Kalannin kivikirkko kalkkimaalauksineen, omintakeinen, ”ihmeitä tekevä” Pyhämaan uhrikirkko ja sen vierellä kohoava uusi kirkko sekä uusklassista harmoniaa henkivä Lokalahden puukirkko – jotka kaikki ovat auki tiekirkkoina antaen oivan ympäristön aikamatkailulle.
Kirkkotila kutsuu sekä hiljentymään että kokoontumaan yhteen. Kirkon penkkiin on lupa istua kaikkine ajatuksineen ja huolineen ja antaa niiden haihtua korkeuksiin. On pysäyttävää ajatella, mitä kaikkea kirkon holvit – tai kattohirret – ovat nähneet ja kuulleet menneiden vuosisatojen aikana ja miten pitkää perintöä ne kantavat mukanaan.
Pyhäpäivänä messuun tuleva ei välttämättä tule ajatelleeksi, miten moninaisesti jumalanpalvelus kokonaisuudessaan liittää meidät vuosisataiseen perintöön – siihen pyhien yhteyteen, josta uskontunnustuksen lopussa puhutaan. Jokainen sävelmä, raamatunkohta ja rukous on osa jatkumoa, joka juontaa juurensa kristinuskon aikakerroksien läpi, läpi vuosisatojen, kulttuurien ja aatteiden. Samalla tulee ilmi myös maantieteellinen yhteys: meidän luterilaisten kirkkojemme liturgia puhuu samoin sanoin kuin kirkot kaikkialla maailmassa.
“Kirkko olkoon niin kuin puu,” lauletaan eräässä uudemmassa, alkuperältään argentiinalaisessa virressä. Kirkko ei ole vain seinät ja katto; se on elävä ja uudistuva kokonaisuus, puu, jonka oksia olemme me ihmiset. Elinvoimaisuuden ehtona on kuitenkin tietoisuus juurista; onnistunut uudistuminen edellyttää näkemystä, pitkäjänteisyyttä, yksituumaisuutta ja yhteisöllisyyttä. Uutta istuttaessaan ja uuteen ympäristöön muuttaessaan ei juurtuminen ole itsestäänselvyys. Tarvitaan aurinkoa, vettä ja ravinteita – ja aikaa.
Aika rientää joutuin. Menneiden kesien muistot täydentyvät taas uusilla kesämuistoilla. Tänä kesänä on luvassa ainakin jännittäviä hetkiä jalkapallokentän laidalla, ruohonjuuritason tutkimusretkiä taaperon kanssa, uutuusjätskien maistelua sekä sukelluksia musiikkiin 160-vuotiaiden Marcussen & Sohnin urkujen ääressä ja 250-vuotisjuhliaan viettävän Crusellin kuorolauluihin yhdessä projektikuoron kanssa.
Hanna Pishro
Uudenkaupungin seurakunta,
vastaava kanttori