Yhä useammin politiikka tuntuu paikalta, jossa ei ole turvallista puhua. Missä mielipiteen esittäminen tai asiapitoinen kirjoitus voidaan tulkita tahallisesti väärin – ja ratkaisuehdotus leimata suoranaiseksi typeryydeksi. Arvostelu kohdistuu yhä useammin myös henkilöön, ei asiaan. Pienillä paikkakunnilla ilmiö on erityisen herkkä: täällä politiikkaa tehdään naapureiden, sukulaisten ja työkavereiden kesken, ei kasvottomassa koneistossa.
Politiikassa pitäisi olla kyse yhteisten asioiden hoitamisesta. Mutta, jos ilmapiiri on niin torjuva tai jännittynyt, että vain kokeneimmat ja kovimmat jaksavat osallistua, jotain on vialla. Jos uusien äänien täytyy ensin karaistua kestämään henkilökohtaisia hyökkäyksiä tai vähättelyä, kuinka moni ylipäätään jaksaa yrittää?
Viimeisimmät paikkajakoneuvottelut ja niiden jälkipuinti herättivät kysymyksen: mitä enää uskaltaa sanoa? Lehdessä kerrottiin kahden puolueen muodostamasta vaaliliitosta ja sen syyksi mainittiin Kokoomuksen neuvottelijoiden – itseni mukaan lukien – yhteistyöhaluttomuus sekä kyvyttömyys kunnioittaa vaalitulosta. Neuvotteluiden aikana teimme useita rakentavia kompromissiehdotuksia, joissa kunnioitettiin jokaisen puolueen saamaa paikkamäärää. Emme kuitenkaan saaneet ehdotuksiimme vastausta – emmekä kutsua viimeisiin neuvotteluihin. Kun lopulta jaoin oman näkemykseni asiasta, sain osakseni voimakasta kritiikkiä ja jopa pyyntöjä poistaa kirjoitus.
Psykologinen turvallisuus on käsite, josta on puhuttu viime vuosina yhä enemmän työelämässä. Se tarkoittaa tunnetta siitä, että voi sanoa mielipiteensä, esittää kysymyksiä ja tehdä virheitä ilman pelkoa nöyryytyksestä. Se ei ole vain työpaikkojen asia – se koskee yhtä lailla valtuustosaleja, lautakuntia kuin toriparlamenttiakin.
Psykologinen turvattomuus ei ole vain tunne – se tappaa avoimen keskustelun ja johtaa hiljaisuuden kulttuuriin. Työelämässä ja politiikassa hiljaisuus ei ole merkki siitä, että kaikki on hyvin. Se on merkki siitä, ettei uskalleta sanoa, jos ei ole. Pitkään jatkuessaan tämä johtaa siihen, että ihmiset äänestävät jaloillaan, vetäytyvät päätöksenteosta ja jättävät vaikuttamisen muille.
Emme tarvitse kulttuuria, jossa kaikki ovat samaa mieltä. Tarvitsemme kulttuurin, jossa voi olla eri mieltä pelkäämättä. Jossa kysymykseen ei vastata ivalla, jossa uusi idea saa kasvaa, vaikka se ei olisi heti täydellinen – ja jossa uskalletaan tehdä päätöksiä ilman kohtuuttoman arvostelun pelkoa. Sanonta ”joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön” pätee toki politiikkaan. Mutta tällä aikuisten leikkikentällä pelisääntöjen tulisi olla oikeudenmukaiset ja kaikille samat.
Laura Kontu
kaupunginvaltuutettu (kok.)